Uppoamisesta

Plainsongs-nimisessä blogissa voisi
kirjoittaa enemmänkin The Curesta. Ehkä nyt kolmen vuoden jälkeen on
ensimmäisen varsinaisen The Cure -postauksen aika. Eletäänhän keikkahuumaa. The
Cure esiintyi viimeksi Suomessa kesällä 1996, joten ensi perjantai on
merkkitapaus. En oikein tiedä, mitä odotan, enkä kirjoita siitä. Spekuloin The
Curen relevanssilla uusimmassa Imagessa
(9/2016) ja laajemmin esseessä ”Veriset kukat ja oloasu”, joka julkaistiin
teoksessa Tapan sut (2014).
Nykyhetkeen suhteutuvan yleiskatsauksen tarjoaa Samuli Knuutin erinomainen The
Cure -artikkeli Rumba-lehden numerossa
4/2016.
Seuraava
on pelkkä reunahuomio.
Vuonna
1985 Robert Smith täytti 26 vuotta. The Cure oli toiminut liki kymmenen vuoden
ajan ja edennyt pop-punkista (”Boys Don’t Cry”, 1979) lohduttomuuden (Faith, 1981) ja väkivallan (Pornography, 1982) kautta listapopiin
(”The Love Cats”, 1983). Pitkäsoitto The
Head on the Door
(1985) on tapana hahmottaa The Curen ensimmäiseksi suuren
rahan pop-levyksi, ”Just Like Heavenin” ja ”Friday I’m in Loven” esiasteeksi.
Myyntiluvut ja hitit (”Close to Me” ja ”In Between Days”) puoltavat väitettä.
Varmaankin
1980-luvun puolivälissä oli vaikea olla tulkitsematta The Head on the Dooria vastareaktioksi The Curen oletetulle
synkkyydelle. Nyt on helpompaa. Pidän The
Head on the Dooria
 yhtyeen ainoana pätevänä yrityksenä luoda monipuolinen albumikokonaisuus.
Yleensähän Robert Smithille on riittänyt yksi moodi per levy. Hän on valinnut
masennuksen ja pakokauhun väliltä. Kiss
Me, Kiss Me, Kiss Me
(1987) yrittää samaa kuin The Head on the Door mutta hajoaa sekavuuteensa. The Beatlesin
”Valkoinen tupla” (1968), tuo keskeneräisten ideoiden kaatopaikka, on Kiss Me, Kiss Me, Kiss Me -järkäleen
ilmeisin verrokki pop-historiassa.
The
Head on the Door
taas vastaa Revolveria
(1966).
Kaikenlaista
ehtii tapahtua reilussa puolessa tunnissa, mutta sekuntiakaan ei haahuilla.
(Haluan ajatella, että ”Yellow Submarine” ei oikeasti ole Revolverilla. Olen kaivertanut sen irti.) Laulut ovat
suoraviivaisia ja nerokkaita jollain määrittelemättömällä tavalla, jota The Cure
ja The Beatles eivät myöhemmin tavoittaneet.
Revolver päättyy John Lennonin ja tuottaja
George Martinin ylisuoritukseen ”Tomorrow Never Knows”. Kappale ennakoi tulevaa
eli Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club
Bandin
(1967) psykedeliaa. The Head
on the Doorin
viimeinen kappale ”Sinking” puolestaan viittaa The Curen
omaan Sgt. Pepperiin eli neljän vuoden päässä siintävään alakuloeepokseen
nimeltä Disintegration.
”Sinking”
ilmaisee suoraan sen, minkä ympärillä The Curen pääteos velloo yli tunnin:
I
am slowing down as the years go by
I am sinking
Smith
ei riisu aseista vaan näyttää, ketä tähdätä:
So
I trick myself like everybody else
Kuinka
masentavasti sanottu.
Rivin
voi ymmärtää myös niin, että Smith huijaa itseään ”siinä missä muutkin”.
Kaikkihan sitä tekevät. The Curelle sopivampaa on ajatella, että ”Sinkingin”
laulaja huijaa itseään samalla tavalla kuin hän huijaa muita. Eli: kun
lähestyvä keski-ikä (lue: kuolema) tiukentaa otettaan, Smith lisää huulipunaa ja
hiuslakkaa. Kun realiteetit kaatuvat niskaan ja krapulat pahenevat, Smith
vetäytyy entistä syvemmälle The Cure -poseeraukseensa. Kaikki menevät lankaan!
Faith on monessa mielessä mustempi teos
kuin Disintegration tai etiäisensä
”Sinking”. Tulee huomata, että Faithin aikaan
(1981) Robert Smith ei vielä näyttänyt Robert Smithiltä kampauksineen ja
silmänympäryksineen. The Cure -look kehitettiin vasta, kun sisäinen konflikti
kävi liian suureksi eli kun nuoruus muuttui jatketuksi nuoruudeksi. Pornographylla (1982) Robert Smith joutuu jo todistelemaan olevansa
kova jätkä – siksi valuvat meikit ja rajut iskulauseet (”it doesn’t matter if
we all die”).
The
Head on the Door
on parempi albumi kuin Pornography. Ehkä
sen vuoksi, että vuonna 1985 Smith asemoi itsensä 26-vuotiaaksi pop-veteraaniksi,
joka on kehittänyt huijauksesta elämäntavan. Mikä tärkeintä: hän ei viihdy
roolissaan. Smith on The Curen vanki, ja vangithan nauttivat poikkeuksellisesta
turvasta. The Cure on epätyydyttävä mutta paras tapa pelastautua. Tässä yhtye
ja faninsa pelaavat samaan maaliin. Robert Smithin suhde ”elämän tosiasioihin”
on pysyvästi tulehtunut. The Curella doupattuna voi jatkaa, muuten pelkkä
ajatus elämän loppumisesta söisi elävältä.
Varmaankaan
Smith ei uskalla ajatella mitään. Hän on älytön ja älyttömän peloissaan – siksi
”Sinking”, siksi Disintegration.
Pitkään
kuulin, että ”Sinkingissä” lauletaan ”so i treat
myself like everybody else”. Tällöin kappale olisi vielä kauheampi – etenkin
jos laulun kertoja kohtelisi ihmisiä asiallisesti. Kuulumisten vaihto itsen kanssa
on merkki katastrofaalisesta itsen sivuuttamisesta. Paljon enempää ei voi
vieraantua. Eikä se, miten ”Sinking” oikeasti menee, muuta asetelmaa
merkittävästi. Minä on samalla viivalla muiden kanssa. Vain ontto ihminen tai
täysi idiootti saattaisi elää noin.

”Sinking”
on anti-itsekeskeinen laulu. Smith ei tosin keskity muihinkaan. On liikaa
kauhisteltavaa, on pitäydyttävä minimitason huijauksessa.






Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *