Vajaa pastissi
Lieneeluontevaa ja riittävän mielikuvituksetonta menettää blogineitsyys kirjoittamalla
Black Sabbathista. Jatkossa räävin muitakin aiheita, mutta näin
Ozzy-aiheisen esikoiskirjani ilmestymisaikoina en malta olla puuttumatta erääseen
toiseen uutuuteen, joka merkitsee suurimmalle osalle ihmiskuntaa enemmän kuin
edellä mainittu esseekokoelma:
Sen on tärkeintä keskittyä
häpäisemättä jättämiseen ja kohtuullisen elinvoiman osoittamiseen. Kaikki tämän
ylittävä tarkoittaisi fantastista lisäarvoa. Säilytys- ja museointitason
alittaminen taas osoittaisi valitettavaa näkemyksettömyyttä suhteessa omaan
rockhistorialliseen arvovaltaan.
häpäisemättä jättämiseen ja kohtuullisen elinvoiman osoittamiseen. Kaikki tämän
ylittävä tarkoittaisi fantastista lisäarvoa. Säilytys- ja museointitason
alittaminen taas osoittaisi valitettavaa näkemyksettömyyttä suhteessa omaan
rockhistorialliseen arvovaltaan.
Näin
spekuloin Ozzytekstin esseen ”Goodbye
To Romance ja Ozzy Osbournen huonous” alaviiteosiossa. Tarkoitan Black Sabbathin
comeback-pitkäsoittoa 13, joka
teokseni viimeistelyvaiheessa oli ilmestymäisillään. Itse asiassa 13 tuli kauppoihin kesäkuun
alkupuolella, joten olisin halutessani voinut mahduttaa kirjaan näkemyksni
albumista. Oikovedoksia luin vasta juhannuksen jälkeen. Jätin
pika-analyysin tekemättä, mikä havainnollistakoon kirjallisuuden eroa sekä
bloggaamiseen että journalismiin. Ozzyteksti
on antiteesini päivänpolttavuudelle. Säälin, ainakin jos oikein pinnistän,
rock-toimittajia, jotka joutuvat muodostamaan tulkintojaan korkeintaan viikon
tai kahden, useimmiten vain muutaman päivän tai tunnin kuuntelukokemusten
pohjalta. Esseen ei tarvitse – eikä se saa – astua heidän alueelleen, luojan
kiitos.
spekuloin Ozzytekstin esseen ”Goodbye
To Romance ja Ozzy Osbournen huonous” alaviiteosiossa. Tarkoitan Black Sabbathin
comeback-pitkäsoittoa 13, joka
teokseni viimeistelyvaiheessa oli ilmestymäisillään. Itse asiassa 13 tuli kauppoihin kesäkuun
alkupuolella, joten olisin halutessani voinut mahduttaa kirjaan näkemyksni
albumista. Oikovedoksia luin vasta juhannuksen jälkeen. Jätin
pika-analyysin tekemättä, mikä havainnollistakoon kirjallisuuden eroa sekä
bloggaamiseen että journalismiin. Ozzyteksti
on antiteesini päivänpolttavuudelle. Säälin, ainakin jos oikein pinnistän,
rock-toimittajia, jotka joutuvat muodostamaan tulkintojaan korkeintaan viikon
tai kahden, useimmiten vain muutaman päivän tai tunnin kuuntelukokemusten
pohjalta. Esseen ei tarvitse – eikä se saa – astua heidän alueelleen, luojan
kiitos.
Aika
ei vieläkään ole kypsä 13-albumin
ymmärtämiselle, mutta blogi on kirjaa armollisempi ja hetkellisempi alusta.
Siispä luonnostelen, puran joitain jäsentymättömiä ajatuksia:
13 on ollut merkittävä teos siitä
saakka, kun alkuperäinen Black Sabbath -nelikko 11.11.2011 ilmoitti julkaisevansa uutta materiaalia sisältävän pitkäsoiton ensi kertaa
sitten vuoden 1978 Never Say Die!
-flopin. Vuonna 2011 kyse olikin vielä alkuperäisestä Black Sabbathista,
jollaista emme 13:lla kuule. Sopimustekniset
riidat saivat rumpali Bill Wardin vetäytymään projektista, ja myöhemmin Ozzy
Osbourne on todennut, ettei raihnainen Ward olisi ollutkaan riittävässä
soittokunnossa. Rumpalina albumilla toimii Rage Against the Machinea
perustamassa ollut ja ankeassa Audioslavessakin vaikuttanut Brad Wilk.
saakka, kun alkuperäinen Black Sabbath -nelikko 11.11.2011 ilmoitti julkaisevansa uutta materiaalia sisältävän pitkäsoiton ensi kertaa
sitten vuoden 1978 Never Say Die!
-flopin. Vuonna 2011 kyse olikin vielä alkuperäisestä Black Sabbathista,
jollaista emme 13:lla kuule. Sopimustekniset
riidat saivat rumpali Bill Wardin vetäytymään projektista, ja myöhemmin Ozzy
Osbourne on todennut, ettei raihnainen Ward olisi ollutkaan riittävässä
soittokunnossa. Rumpalina albumilla toimii Rage Against the Machinea
perustamassa ollut ja ankeassa Audioslavessakin vaikuttanut Brad Wilk.
Yhtä
kaikki: 13:sta oli tuleva ja tuli
albumi, jolla Ozzy Osbourne laulaa Tony Iommin riffien säestyksellä Geezer
Butlerin sanoituksia. Asetelma takaa merkittävyyden, myyntiluvut ja huomion
tehden 13:sta kaikkea muuta kuin
heavy metal -albumin. Pikemminkin 13
on todiste. Albumin äärellä ei tule olla liian naiivi ja kuvitella, että Ozzy,
Tony ja Geezer olisivat synnyttäneet sen silkasta luomisen tarpeesta. Ehkä
sellaisenkin kaikuja on mukana, mutta pääasiallisesti 13 keskittyy hihkumaan: ”Olenpas olemassa! Ihmetelkää kanssani!”
kaikki: 13:sta oli tuleva ja tuli
albumi, jolla Ozzy Osbourne laulaa Tony Iommin riffien säestyksellä Geezer
Butlerin sanoituksia. Asetelma takaa merkittävyyden, myyntiluvut ja huomion
tehden 13:sta kaikkea muuta kuin
heavy metal -albumin. Pikemminkin 13
on todiste. Albumin äärellä ei tule olla liian naiivi ja kuvitella, että Ozzy,
Tony ja Geezer olisivat synnyttäneet sen silkasta luomisen tarpeesta. Ehkä
sellaisenkin kaikuja on mukana, mutta pääasiallisesti 13 keskittyy hihkumaan: ”Olenpas olemassa! Ihmetelkää kanssani!”
Albumin
on tuottanut Rick Rubin, tuo risupartainen miljonääri, joka lypsi kuolevasta
Johnny Cashista American Recordings
-sarjan ja taantuneesta Metallicasta katastrofaalisen teinitykittelyn nimeltä Death Magnetic (2008). Metallican oli
flopillaan määrä palata varhaisen Master
of Puppets -klassikkonsa maisemiin, ja 13
vaikuttaa lähtökohdiltaan samansuuntaiselta oman menneisyyden tutkiskelu- ja
hyödynnysmissiolta. Black Sabbathin – maailman ainoan merkittävän
heavy-yhtyeen, jonka toimia en lopulta haluaisi suhteuttaa Metallican
typeröintiin – kanssa Rubin tosin pelaa kovemmin panoksin. Geezer Butlerin
mukaan Rubin oli studiossa hokenut kuinka yhtyeen tulisi unohtaa kaikki vuoden
1970 jälkeen tekemänsä ja teeskennellä, että olisi äänittämässä seuraajaa
debyyttialbumilleen Black Sabbath
(1970).
on tuottanut Rick Rubin, tuo risupartainen miljonääri, joka lypsi kuolevasta
Johnny Cashista American Recordings
-sarjan ja taantuneesta Metallicasta katastrofaalisen teinitykittelyn nimeltä Death Magnetic (2008). Metallican oli
flopillaan määrä palata varhaisen Master
of Puppets -klassikkonsa maisemiin, ja 13
vaikuttaa lähtökohdiltaan samansuuntaiselta oman menneisyyden tutkiskelu- ja
hyödynnysmissiolta. Black Sabbathin – maailman ainoan merkittävän
heavy-yhtyeen, jonka toimia en lopulta haluaisi suhteuttaa Metallican
typeröintiin – kanssa Rubin tosin pelaa kovemmin panoksin. Geezer Butlerin
mukaan Rubin oli studiossa hokenut kuinka yhtyeen tulisi unohtaa kaikki vuoden
1970 jälkeen tekemänsä ja teeskennellä, että olisi äänittämässä seuraajaa
debyyttialbumilleen Black Sabbath
(1970).
”Paluu juurille”, moninaisissa variaatioissaan, toistuu jokaisessa
albumia edeltäneessä ja sitä seuranneessa haastattelussa.
Markkinointikoneiston, Rubinin, Osbournen ja kumppanien harjoittama rehellinen
itseviittaavuus tekee lähtökohdan entistäkin selvemmäksi. Annetaan ohje:
ottakaa 13 vain suhteessa Black
Sabbathin varhaisiin mestariteoksiin. Etsikää viitteitä, yhtymäkohtia ja
muistumia. Arvioikaa, kuinka hyvin rapistuneet jumalat kumartavat itseään.
albumia edeltäneessä ja sitä seuranneessa haastattelussa.
Markkinointikoneiston, Rubinin, Osbournen ja kumppanien harjoittama rehellinen
itseviittaavuus tekee lähtökohdan entistäkin selvemmäksi. Annetaan ohje:
ottakaa 13 vain suhteessa Black
Sabbathin varhaisiin mestariteoksiin. Etsikää viitteitä, yhtymäkohtia ja
muistumia. Arvioikaa, kuinka hyvin rapistuneet jumalat kumartavat itseään.
Black Sabbathin luomuhevissä ei
kuulu aika: se voisi yhtä hyvin olla vuodelta 1971 kuin 2013.
kuulu aika: se voisi yhtä hyvin olla vuodelta 1971 kuin 2013.
Näin
väittää Pertti Avola Helsingin Sanomien
13-kritiikissään ja osoittaa karkeaa
arviointikyvyttömyyttä. Albumi käynnistyy mammuttimaisuudessaan ikävän
kovistelevalla kappaleella ”End of the Beginning”, joka hakee viittauspisteensä
syvimmältä antiikista, Black Sabbathin eponyymin esikoisalbumin nimikappaleesta.
Rubinin muovinen pro tools -tuotanto kuitenkin enemmän alleviivaa kuin hämärtää
vuosikymmenten eroja. Muodollisesti sävelmä täyttää klassiset Iommi-kriteerit
vaanivine säkeistöineen ja bluesisti kaahaavine väliosineen. Avola onkin
oikeassa ainoastaan, jos hän tarkoittaa kappalerakennetta; jos kohta näin
vaatimaton palapeli ei olisi voinut haaveillakaan pääsevänsä Black Sabbath
-pitkäsoitolle Pertin mainitsemana vuonna 1971 – julkaistiinhan tuolloin Master of Reality.
väittää Pertti Avola Helsingin Sanomien
13-kritiikissään ja osoittaa karkeaa
arviointikyvyttömyyttä. Albumi käynnistyy mammuttimaisuudessaan ikävän
kovistelevalla kappaleella ”End of the Beginning”, joka hakee viittauspisteensä
syvimmältä antiikista, Black Sabbathin eponyymin esikoisalbumin nimikappaleesta.
Rubinin muovinen pro tools -tuotanto kuitenkin enemmän alleviivaa kuin hämärtää
vuosikymmenten eroja. Muodollisesti sävelmä täyttää klassiset Iommi-kriteerit
vaanivine säkeistöineen ja bluesisti kaahaavine väliosineen. Avola onkin
oikeassa ainoastaan, jos hän tarkoittaa kappalerakennetta; jos kohta näin
vaatimaton palapeli ei olisi voinut haaveillakaan pääsevänsä Black Sabbath
-pitkäsoitolle Pertin mainitsemana vuonna 1971 – julkaistiinhan tuolloin Master of Reality.
Emme
vastaanota albumia partituurina. Ratkaisevaa on, miltä 13 kuulostaa, ja tässä ainoassa relevantissa mielessä ”End of the
Beginning” ja ”Black Sabbath” soivat valovuosien päässä toisistaan: toinen
sliipattuna, toinen raakana.
vastaanota albumia partituurina. Ratkaisevaa on, miltä 13 kuulostaa, ja tässä ainoassa relevantissa mielessä ”End of the
Beginning” ja ”Black Sabbath” soivat valovuosien päässä toisistaan: toinen
sliipattuna, toinen raakana.
Avola
päättää kuluttaa valtakunnan suurimman päivälehden palstatilaa toteamalla myös,
että 13 on on ”Black Sabbathin vahvin
näyttö vuosikymmeniin”. Yhtä hyvin hän olisi voinut pohtia, että vuodesta 1975
on kulunut kohta 40 vuotta. Väite olisi ollut yhtä arvottava.
päättää kuluttaa valtakunnan suurimman päivälehden palstatilaa toteamalla myös,
että 13 on on ”Black Sabbathin vahvin
näyttö vuosikymmeniin”. Yhtä hyvin hän olisi voinut pohtia, että vuodesta 1975
on kulunut kohta 40 vuotta. Väite olisi ollut yhtä arvottava.
Myönnettäköön; tietyssä määrin Avolan harjoittama
kritiikitön töllistely juuri 13:n
kaltaisen albumin kohdalla on ymmärrettävää. Harva, jos yksikään,
rockhistoriallisessa painoarvossaan Black Sabbathiin vertautuva orkesteri on
saanut vuosikymmenten katkoksen jälkeen millään tasolla vakuuttavaa pastissia
hyvistä puolistaan. Näin, vaikka kuluva vuosi 2013 onkin sattunut olemaan
varsinaista brittilegendojen suhteellisen onnistuneiden paluulevyjen juhlaa. My
Bloody Valentine synnytti m b v:n, Loveless-klassikon lähes yhtä upottavan
seuraajan, eikä Sueden Bloodsportsia
kuunnellessakaan ole tarvinnut hävetä. Parinkymmenen vuoden tauko edellisestä oikeasta mestariteoksesta (Loveless ilmestyi vuonna 1991, Sueden
viimeinen vakavasti otettava pitkäsoitto Coming
Up vuonna 1996) tuntuu silti mitättömältä verrattuna Black Sabbathin
ruotuunpaluuyrityksen aikatauluun. Sabotage,
viimeinen autenttisen raskas Ozzy Osbournen laulama Black Sabbath -albumi,
julkaistiin vuonna 1975, jolloin Kevin Shields täytti 12 ja Brett Anderson
kahdeksan vuotta.
kritiikitön töllistely juuri 13:n
kaltaisen albumin kohdalla on ymmärrettävää. Harva, jos yksikään,
rockhistoriallisessa painoarvossaan Black Sabbathiin vertautuva orkesteri on
saanut vuosikymmenten katkoksen jälkeen millään tasolla vakuuttavaa pastissia
hyvistä puolistaan. Näin, vaikka kuluva vuosi 2013 onkin sattunut olemaan
varsinaista brittilegendojen suhteellisen onnistuneiden paluulevyjen juhlaa. My
Bloody Valentine synnytti m b v:n, Loveless-klassikon lähes yhtä upottavan
seuraajan, eikä Sueden Bloodsportsia
kuunnellessakaan ole tarvinnut hävetä. Parinkymmenen vuoden tauko edellisestä oikeasta mestariteoksesta (Loveless ilmestyi vuonna 1991, Sueden
viimeinen vakavasti otettava pitkäsoitto Coming
Up vuonna 1996) tuntuu silti mitättömältä verrattuna Black Sabbathin
ruotuunpaluuyrityksen aikatauluun. Sabotage,
viimeinen autenttisen raskas Ozzy Osbournen laulama Black Sabbath -albumi,
julkaistiin vuonna 1975, jolloin Kevin Shields täytti 12 ja Brett Anderson
kahdeksan vuotta.
Ehkä
samankaltaisuuden äärellä henkeään haukkova Avola tarkoittaa sanoa, että akustinen
”Zeitgeist” on ilmetty ”Planet Caravan”, yksi ”Dear Fatherin” riffeistä lainaa
härskisti ”War Pigsin” kohokohdista ja ”God Is Dead?” ottaa revittelynsä ”Hole in
the Skysta”. Esimerkiksi, sillä bongausleikkiä voisi jatkaa paljon kauemmin,
läpi 13:n, eikä sen edes pitäisi
harmittaa. Black Sabbathilla ei pelkästään ole oikeus vaan sula velvollisuus
ratsastaa perinnöllään, ja Ozzytekstissä
peräänkuuluttamallani ”säilytys- ja museointitasolla” yhtye onnistuukin –
lähes.
samankaltaisuuden äärellä henkeään haukkova Avola tarkoittaa sanoa, että akustinen
”Zeitgeist” on ilmetty ”Planet Caravan”, yksi ”Dear Fatherin” riffeistä lainaa
härskisti ”War Pigsin” kohokohdista ja ”God Is Dead?” ottaa revittelynsä ”Hole in
the Skysta”. Esimerkiksi, sillä bongausleikkiä voisi jatkaa paljon kauemmin,
läpi 13:n, eikä sen edes pitäisi
harmittaa. Black Sabbathilla ei pelkästään ole oikeus vaan sula velvollisuus
ratsastaa perinnöllään, ja Ozzytekstissä
peräänkuuluttamallani ”säilytys- ja museointitasolla” yhtye onnistuukin –
lähes.
On
ihmeteltävä, miksei Rick Rubin olisi voinut soundipolitiikassaan olla edes
välillä yhtä ankara kuin ”unohtakaa kaikki mitä olette oppineet”
-soittoneuvoissaan. Miksi ohjelmallinen 1971-oleminen ei olisi voinut jatkua
kitaroiden tunkkaisuutena, rumpujen kolinana ja laulun pistävyytenä? Etenkin
albumin selvimmässä blues-kappaleessa ”Damaged Soul” mainittu sävelmän ja
tuotannon ristiriita totisesti häiritsee. Miksi teeskennellä Black Sabbath -albumilta tuttua
jamipohjaisuutta, jos jokainen ääni erottuu kristallinkirkkaana yksikkönään?
ihmeteltävä, miksei Rick Rubin olisi voinut soundipolitiikassaan olla edes
välillä yhtä ankara kuin ”unohtakaa kaikki mitä olette oppineet”
-soittoneuvoissaan. Miksi ohjelmallinen 1971-oleminen ei olisi voinut jatkua
kitaroiden tunkkaisuutena, rumpujen kolinana ja laulun pistävyytenä? Etenkin
albumin selvimmässä blues-kappaleessa ”Damaged Soul” mainittu sävelmän ja
tuotannon ristiriita totisesti häiritsee. Miksi teeskennellä Black Sabbath -albumilta tuttua
jamipohjaisuutta, jos jokainen ääni erottuu kristallinkirkkaana yksikkönään?
Ozzy kuulostaakin paremmalta kuin
aikoihin. – – – Ozzyn maaninen ääni kaiken yllä saa kylmät väreet kulkemaan
selkäpiitä pitkin. – – – Ozzyn ääni on huikaisevassa kunnossa.
aikoihin. – – – Ozzyn maaninen ääni kaiken yllä saa kylmät väreet kulkemaan
selkäpiitä pitkin. – – – Ozzyn ääni on huikaisevassa kunnossa.
Virkkeet
ovat otteita Sue-lehden kriitikko
Jussi Lahtosen 13-arviosta (Sue7/2013). En ole kiinnostunut
paneutumaan Lahtosen intoutuneen ylistysarvion asia- ja tulkintavirheisiin
yleisemmällä tasolla. Rapatessa roiskuu, kai, ja huomattavasti mieluummin luen
sylkeä roiskuttavaa hehkutusta kuin Avolan 13-kritiikin
kaltaisia mutusteluja. Lahtosen toistuvat kehut Ozzy Osbournen
laulusuorituksille pakottavat kuitenkin pysähtymään. ”Olemmekohan kuulleet
samaa albumia?” on kritiikin kritiikin suurimpia kliseitä, mutta, todella,
kuulemani ja tuntemani perusteella: Ozzyn ääni ei ole huikaisevassa kunnossa.
Jos laulaja-sankarimme ”kuulostaakin paremmalta kuin aikoihin”, se johtuu ainoastaan
ankeista ajoista, joita Ozzyn laulamien studioäänitteiden suhteen on eletty
sitten loppuvuoden 1997 klassisen ”Back on Earth” -singlen, joka sekin on
tallennettu Ozzmosis-sessioissa
vuonna 1995.
ovat otteita Sue-lehden kriitikko
Jussi Lahtosen 13-arviosta (Sue7/2013). En ole kiinnostunut
paneutumaan Lahtosen intoutuneen ylistysarvion asia- ja tulkintavirheisiin
yleisemmällä tasolla. Rapatessa roiskuu, kai, ja huomattavasti mieluummin luen
sylkeä roiskuttavaa hehkutusta kuin Avolan 13-kritiikin
kaltaisia mutusteluja. Lahtosen toistuvat kehut Ozzy Osbournen
laulusuorituksille pakottavat kuitenkin pysähtymään. ”Olemmekohan kuulleet
samaa albumia?” on kritiikin kritiikin suurimpia kliseitä, mutta, todella,
kuulemani ja tuntemani perusteella: Ozzyn ääni ei ole huikaisevassa kunnossa.
Jos laulaja-sankarimme ”kuulostaakin paremmalta kuin aikoihin”, se johtuu ainoastaan
ankeista ajoista, joita Ozzyn laulamien studioäänitteiden suhteen on eletty
sitten loppuvuoden 1997 klassisen ”Back on Earth” -singlen, joka sekin on
tallennettu Ozzmosis-sessioissa
vuonna 1995.
13:n valitettavat realiteetit
kiteytyvät Ozzyn laulusuorituksiin. Tässähän ei ole mitään uutta; jo 1970-luvun
loiston päivinään Ozzy Osbourne oli Black Sabbathin teknisesti ottaen heikoin
lenkki, joka horjuntansa ohella tosin määki itsensä ja yhtyeensä pyhien
harvalukuiseen joukkoon. 70-luvulla hänen äänensä oli vähintäänkin maaninen,
mutta 13:n perusteella käyttäisin
kuvaavia sanoja ”kolkko”, ”teollinen” ja ”painunut”.
kiteytyvät Ozzyn laulusuorituksiin. Tässähän ei ole mitään uutta; jo 1970-luvun
loiston päivinään Ozzy Osbourne oli Black Sabbathin teknisesti ottaen heikoin
lenkki, joka horjuntansa ohella tosin määki itsensä ja yhtyeensä pyhien
harvalukuiseen joukkoon. 70-luvulla hänen äänensä oli vähintäänkin maaninen,
mutta 13:n perusteella käyttäisin
kuvaavia sanoja ”kolkko”, ”teollinen” ja ”painunut”.
Ei ikääntymisen ihmettelyn tarvitse olla pelkästään ylistävää. 65-vuotiaasta Ozzysta ei kerta kaikkiaan
irtoa valittavia piikkejä, jotka tekevät ”Sabbath Bloody Sabbathista” ja ”After
Foreverista” merkityksellisiä äänitaideteoksia. Kuolevaisuus on surullista. En
hyväksy sitä, enkä etenkään hyväksy ”loistava ikäisekseen” -tyylistä
alennustulkintaa nyky-Ozzyn ulosannista. Valitsen harmituksen.
irtoa valittavia piikkejä, jotka tekevät ”Sabbath Bloody Sabbathista” ja ”After
Foreverista” merkityksellisiä äänitaideteoksia. Kuolevaisuus on surullista. En
hyväksy sitä, enkä etenkään hyväksy ”loistava ikäisekseen” -tyylistä
alennustulkintaa nyky-Ozzyn ulosannista. Valitsen harmituksen.
Täydellisen
invaldisoitunut laulaja vuoden 2013 Ozzy Osbourne ei kuitenkaan ole. 13 tarjoilee ajoittaisia pilkahduksia,
etäisiä kaikuja Osbournen originaalinau’unnasta. Albumin Ozzy-vetoisin kappale
on ehdottomasti ”Zeitgeist”, jonka melodialinja aivan oikein asettuu solistin
nykyrepertuaarin ylärajoille. Kuulemmekin jäljittelemättömän kireää, tuskaista
itkua, jonka aikana voin kuvitella Ozzyn kasvojen vääristyvän vanhaan kunnon
lavalla olon mielekkyyttä epäilevään irvistykseen. Rivin the puppets falling to the ground lopun fraseeraus puhukoon puolestaan. Myös “Damaged Soulin” kimakka
aloitusfraasi – born in a graveyard,
adopted by sin – tekee Osbournesta jälleen sen kirkollismetallin hauraan
oppimestarin, jollainen hän “Lord of This Worldilla” tai “N.I.B.:llä” alkujaan
oli.
invaldisoitunut laulaja vuoden 2013 Ozzy Osbourne ei kuitenkaan ole. 13 tarjoilee ajoittaisia pilkahduksia,
etäisiä kaikuja Osbournen originaalinau’unnasta. Albumin Ozzy-vetoisin kappale
on ehdottomasti ”Zeitgeist”, jonka melodialinja aivan oikein asettuu solistin
nykyrepertuaarin ylärajoille. Kuulemmekin jäljittelemättömän kireää, tuskaista
itkua, jonka aikana voin kuvitella Ozzyn kasvojen vääristyvän vanhaan kunnon
lavalla olon mielekkyyttä epäilevään irvistykseen. Rivin the puppets falling to the ground lopun fraseeraus puhukoon puolestaan. Myös “Damaged Soulin” kimakka
aloitusfraasi – born in a graveyard,
adopted by sin – tekee Osbournesta jälleen sen kirkollismetallin hauraan
oppimestarin, jollainen hän “Lord of This Worldilla” tai “N.I.B.:llä” alkujaan
oli.
Pienin
sävellyksellisin, sovituksellisin ja tuotannollisin ratkaisuin 13:sta olisi voinut saada Ozzy-ystävällisemmän
albumin. Miksi solistin epäsuosiollisesti tummunutta ääntä täytyy korostaa
matalilla melodioilla ja robottimaisella efektoinnilla? Luulisi Rubinin, Iommin
tai jopa Ozzyn itsensä tietävän, ettei alhaalta laulaminen ole koskaan ollut
hänen vahvuuksiaan. Ennakkosingleksi valittu ”God is Dead?” toimii karmeimpana
esimerkkina tästä. Säkeistön vaanivuus torpedoidaan Ozzyn vieraannuttavalla
hoilauksella ja todella myötähäpeällisillä loppumurahduksilla. Esimerkiksi tekstuaalisesti
ydinsabbathmainen rivi for the sinners
will be damned lähinnä huvittaa Ozzyn kolhosti mongertamana. Matalahkot
laulumelodiat sitä paitsi petaavat turhia odotuksia myöhemmistä kliimakseista á
la ”Spiral Architectin” (1973) lopun you
know that I should -kiljaisut tai saman vuoden ”Sabbath Bloody Sabbathin” where can you run to, what more can you do
-osio, jollaisia emme tietenkään kuule, koska ne eivät ole fyysisestikään
mahdollisia nyky-Ozzylle.
sävellyksellisin, sovituksellisin ja tuotannollisin ratkaisuin 13:sta olisi voinut saada Ozzy-ystävällisemmän
albumin. Miksi solistin epäsuosiollisesti tummunutta ääntä täytyy korostaa
matalilla melodioilla ja robottimaisella efektoinnilla? Luulisi Rubinin, Iommin
tai jopa Ozzyn itsensä tietävän, ettei alhaalta laulaminen ole koskaan ollut
hänen vahvuuksiaan. Ennakkosingleksi valittu ”God is Dead?” toimii karmeimpana
esimerkkina tästä. Säkeistön vaanivuus torpedoidaan Ozzyn vieraannuttavalla
hoilauksella ja todella myötähäpeällisillä loppumurahduksilla. Esimerkiksi tekstuaalisesti
ydinsabbathmainen rivi for the sinners
will be damned lähinnä huvittaa Ozzyn kolhosti mongertamana. Matalahkot
laulumelodiat sitä paitsi petaavat turhia odotuksia myöhemmistä kliimakseista á
la ”Spiral Architectin” (1973) lopun you
know that I should -kiljaisut tai saman vuoden ”Sabbath Bloody Sabbathin” where can you run to, what more can you do
-osio, jollaisia emme tietenkään kuule, koska ne eivät ole fyysisestikään
mahdollisia nyky-Ozzylle.
Parhaassa
lukemassani 13-kritiikissä The Guardianin Alexis Petridis
huomauttaa, että albumin juurille paluun ajatuksen suurin ongelma liittyy
autenttisen epätoivon puutteeseen. 1970-luvun alussa Black Sabbath loi ja
esiintyi sananmukaisesti kuin viimeistä päivää. Etenkään Ozzy Osbournella ei
tuntunut olevan b-suunnitelmaa, jos paluuta nuorisorikollisen ja tuurijuopon
uralle ei lasketa. Etenkin Black Sabbath
ja Paranoid kuulostavat albumeilta,
jotka nelikon piti tehdä pysytelläkseen pinnalla, kanavoidakseen tuskansa ja
ihmetelläkseen maailmassa vellovan synnin määrää. Jos ei suurin, niin ainakin
huomattavan suuri osa tästä ”selkä seinää vasten” -mentaliteetista tiivistyy
Ozzyn ääneen, joka monessakin mielessä uhmasi todennäköisyyksiä.
lukemassani 13-kritiikissä The Guardianin Alexis Petridis
huomauttaa, että albumin juurille paluun ajatuksen suurin ongelma liittyy
autenttisen epätoivon puutteeseen. 1970-luvun alussa Black Sabbath loi ja
esiintyi sananmukaisesti kuin viimeistä päivää. Etenkään Ozzy Osbournella ei
tuntunut olevan b-suunnitelmaa, jos paluuta nuorisorikollisen ja tuurijuopon
uralle ei lasketa. Etenkin Black Sabbath
ja Paranoid kuulostavat albumeilta,
jotka nelikon piti tehdä pysytelläkseen pinnalla, kanavoidakseen tuskansa ja
ihmetelläkseen maailmassa vellovan synnin määrää. Jos ei suurin, niin ainakin
huomattavan suuri osa tästä ”selkä seinää vasten” -mentaliteetista tiivistyy
Ozzyn ääneen, joka monessakin mielessä uhmasi todennäköisyyksiä.
Vuonna
2013 moisesta pelosta ei tietenkään ole jäljellä mitään. Itse asiassa sen
puhdas muoto haihtui jo ennen Vol 4.
-pitkäsoittoa vuonna 1972, mutta tähteyden krapulaa luotaavat Sabbath Bloody Sabbath (1973) ja Sabotage (1975) toivat tilalle
uudenlaisen kauhun, eri lailla briljantin sellaisen, jonka monista
etäpesäkkeistä ja kertaumista Ozzy Osbourne ammensi energiaa soolouransa
parhaisiin suorituksiinsakin. 13
pelaa itsensä tässä mielessä pussiin pyrkiessään olemaan kuin esikoisalbumin
seuraaja, mutta hidastamalla ennen maalia, pesäpallotermein: jättämällä
syöksymättä hilkulle menevässä pesäkilvassa.
2013 moisesta pelosta ei tietenkään ole jäljellä mitään. Itse asiassa sen
puhdas muoto haihtui jo ennen Vol 4.
-pitkäsoittoa vuonna 1972, mutta tähteyden krapulaa luotaavat Sabbath Bloody Sabbath (1973) ja Sabotage (1975) toivat tilalle
uudenlaisen kauhun, eri lailla briljantin sellaisen, jonka monista
etäpesäkkeistä ja kertaumista Ozzy Osbourne ammensi energiaa soolouransa
parhaisiin suorituksiinsakin. 13
pelaa itsensä tässä mielessä pussiin pyrkiessään olemaan kuin esikoisalbumin
seuraaja, mutta hidastamalla ennen maalia, pesäpallotermein: jättämällä
syöksymättä hilkulle menevässä pesäkilvassa.
70-luvun
alun Black Sabbath -albumien pohjasävelenä soinutta originaalikauhua ei voi
jäljitellä. Ei, vaikka Iommi ja Butler kuinka uskottavasti soittimiaan
möyhentäisivätkin. Luulen silti, että parempiin tuloksiin oltaisiin päästy, jos
tätä mahdotonta tehtävää olisi Ozzyn laulannankin suhteen yritetty suorittaa
vielä vimmaisemmin. Olisi pakottauduttu vielä lähemmäs juuria, plagioitu
tukevammin, oltu typerämpiä, kun uusien suuntien luotaaminen on joka
tapauksessa todettu liian vaikeaksi tavoitteeksi heavy metalin vanhimmille
valtiomiehille. Ainoastaan ”Zeitgeist” selviytyy tässä suhteessa kiitettävin
arvosanoin. Muutoin etenkin Ozzy jumittuu kautta albumin liian teolliseen ja
riskittömään setäpreesensiin, jonka kitkemiseksi paikalle olisi tullut raahata
Rick Rubinia rohkeampi tuottaja. The
Guardianin 13-kritiikin
keskusteluketjussa ehdotettiin Steve Albinia. Ei huono idea.
alun Black Sabbath -albumien pohjasävelenä soinutta originaalikauhua ei voi
jäljitellä. Ei, vaikka Iommi ja Butler kuinka uskottavasti soittimiaan
möyhentäisivätkin. Luulen silti, että parempiin tuloksiin oltaisiin päästy, jos
tätä mahdotonta tehtävää olisi Ozzyn laulannankin suhteen yritetty suorittaa
vielä vimmaisemmin. Olisi pakottauduttu vielä lähemmäs juuria, plagioitu
tukevammin, oltu typerämpiä, kun uusien suuntien luotaaminen on joka
tapauksessa todettu liian vaikeaksi tavoitteeksi heavy metalin vanhimmille
valtiomiehille. Ainoastaan ”Zeitgeist” selviytyy tässä suhteessa kiitettävin
arvosanoin. Muutoin etenkin Ozzy jumittuu kautta albumin liian teolliseen ja
riskittömään setäpreesensiin, jonka kitkemiseksi paikalle olisi tullut raahata
Rick Rubinia rohkeampi tuottaja. The
Guardianin 13-kritiikin
keskusteluketjussa ehdotettiin Steve Albinia. Ei huono idea.
Loppuun
listaan laiskuuttani muutamia irtohuomioita, jotka levyarvostelua kirjoittaessa
olisi pitänyt ujuttaa leipätekstiin ja esseetä pakertaessa mieluiten unohtaa:
listaan laiskuuttani muutamia irtohuomioita, jotka levyarvostelua kirjoittaessa
olisi pitänyt ujuttaa leipätekstiin ja esseetä pakertaessa mieluiten unohtaa:
– – –
Brad
Wilk saattaa olla pätevä rokkirumpali, mutta ero Bill Wardin outoon jazzheavy-tyyliin
tuntuu etenkin ”Age of Reasonin” ja ”Damaged Soulin” vapaammissa osioissa
liialliselta. Jälleen: miksei imitaatio voisi olla kokonaisvaltaista? Miksi
palkata ”Wicked World” -pastisiin perusmykyttäjä?
Wilk saattaa olla pätevä rokkirumpali, mutta ero Bill Wardin outoon jazzheavy-tyyliin
tuntuu etenkin ”Age of Reasonin” ja ”Damaged Soulin” vapaammissa osioissa
liialliselta. Jälleen: miksei imitaatio voisi olla kokonaisvaltaista? Miksi
palkata ”Wicked World” -pastisiin perusmykyttäjä?
– – –
Geezer
Butler hyödyntää synti-kuolema-risti-saatana-sanastoa kautta albumin
korkeintaan mukiinmenevästi, paikoin myötähäpeällisen nolosti. Muutamia
esimerkkejä mahalaskuista: I watch the
rain as it turns red / give me the wine, you keep the bread (“God is Dead?”),
If you don’t know which way to go you
might feel lost and confused (“End of the Beginning”) tai riimi in silence your violence (“Dear
Father”).
Butler hyödyntää synti-kuolema-risti-saatana-sanastoa kautta albumin
korkeintaan mukiinmenevästi, paikoin myötähäpeällisen nolosti. Muutamia
esimerkkejä mahalaskuista: I watch the
rain as it turns red / give me the wine, you keep the bread (“God is Dead?”),
If you don’t know which way to go you
might feel lost and confused (“End of the Beginning”) tai riimi in silence your violence (“Dear
Father”).
– – –
“Age
of Reason” kuulostaa hämmentävän paljon Ozzmosis-aikaiselta
Ozzylta, joka kuulostaa 90-luvun alun Seattle-suuntaiselta raskaalta rockilta,
joka taas haluaa kuulostaa alkuperäiseltä Black Sabbathilta.
of Reason” kuulostaa hämmentävän paljon Ozzmosis-aikaiselta
Ozzylta, joka kuulostaa 90-luvun alun Seattle-suuntaiselta raskaalta rockilta,
joka taas haluaa kuulostaa alkuperäiseltä Black Sabbathilta.
– – –
Albumin
päättävä ”Dear Father” – ”Zeitgeistin” ohella on 13:n vahvin kappalekokonaisuus – päättyy ukkosefekteihin, joilla Black Sabbath -esikoinen aikanaan alkoi.
Juuri tällaisissa suoraselkäisen itsereflektiivisissä pastisseissa sykkii 13:n suurin voima. Jokainen onnistunut
kohta on viite; mitä paksumpi, sen parempi.
päättävä ”Dear Father” – ”Zeitgeistin” ohella on 13:n vahvin kappalekokonaisuus – päättyy ukkosefekteihin, joilla Black Sabbath -esikoinen aikanaan alkoi.
Juuri tällaisissa suoraselkäisen itsereflektiivisissä pastisseissa sykkii 13:n suurin voima. Jokainen onnistunut
kohta on viite; mitä paksumpi, sen parempi.
– – –
Seuraajaa 13:lle en toivo – en edes kera uudelleensyntyneen Bill Wardin ja tuottajaksi pestatun Steve Albinin. Black Sabbathin marraskuista esiintymistä Pasilassa sen sijaan odotan suurella innolla.