Plainsongs
Plainsongs

Välinpitämättömyys

Välinpitämättömyys, kolmas esseekokoelmani, on
toimitettu painoon. Teos ilmestyy Savukeitaan kustantamana helmikuussa.
Diskreetin kannen on suunnitellut Ville Hytönen.
Vuosikymmenet
eivät kestä kymmentä vuotta. Eikä ”vaikea toinen kirja” ole välttämättä toinen.
Minulle se oli ja on kolmas. Ozzyteksti
(2013) ja Tapan sut (2014) syntyivät
keskenään erilaisissa olosuhteissa mutta lähestulkoon yhtä helposti. Etäisyyden
päästä tarkasteltuna ne tuntuvat samalta kirjalta. Hahmotan Ozzytekstin hirviömäisiin mittoihin
kasvaneeksi esseeksi, joka asettuu osaksi pop-kulttuurin vaikutusvaltaa
tutkinutta Tapan sutia.
Noissa
kahdessa kokoelmassa istutaan huoneistossa, kuunnellaan levyjä ja assosioidaan.
Tämä on edelleen ihanteeni sekä elämässä että esseistiikassa. Silti Tapan sutin valmistuttua tuntui tärkeältä
tehdä sisäinen vallankumous. Ajattelin kirjoittaa kirjan, jossa ei käsiteltäisi
lainkaan pop-musiikkia. Ei edes esimerkinomaisesti, ei yhdessäkään
alaviitteessä. Noudatin menetelmää orjallisesti ja kauan. Silti vain nimiessee
”Välinpitämättömyys” – jossa tarkastelen kirjakauppa-alan rappiota
henkilökohtaiselta tasolta – noudattaa dogmaa ja pysyy puhtaana popista.
Musiikista
kirjoittamisen demonisointi pakotti kirjoittamaan musiikista, toisin. Britney
Spearsin nousua ja tuhoa käsittelevä essee ”Lolita myrkyttää” onkin kokoelmani
keskeisiä tekstejä. Spears vuorostaan on sukupolveni keskeisiä hahmoja, halusi
sukupolveni sitä tai ei. Himo, halveksunta ja välinpitämättömyys sekoittuvat tavassamme suhtautua Spearsiin. Olen
googlannut häntä runsaasti viimeisen kymmenen vuoden ajan. ”Lolita myrkyttää”
ei ole moralisoiva essee, koska olen liian tahriintunut sellaiseen.
Perimmäinen
syy siihen, miksi kirjoitan Spearsista juuri tässä kirjassa, liittyy
kappaleeseen ”Toxic” – erityisesti sen musiikkivideoon.
Kyllä
esseeteoksellakin voi olla tapahtumapaikka. Lentoemäntää esittävä Britney on
noussut taivaalle lentokentältä eli ei oikein mistään. Tästä Välinpitämättömyys kertoo – välillä
suoraan, välillä vertauskuvallisesti. Poikkeusolosuhteissa noudatetaan
toisenlaisia sääntöjä kuin turvatarkastuksen tutulla puolella.
Työskentelin
joitain vuosia sitten Helsinki-Vantaan lentoasemalla pokkarimyyjänä. Paitsi
että en sopinut kaupalliseen työhön, kärsin lentokentän ”kansainvälisestä
ilmapiiristä”. Lentokentät saattavat olla jännittäviä paikkoja, jos niillä
viettää kaksi tuntia silloin tällöin. Mutta jos turvatarkastuksen läpi kulkee
viitenä päivänä viikossa ja kahden vuoden ajan, alkaa havaita iljettävyyksiä,
joita ohikulkija ei huomaa.
Ohikulkija
on asiakas. Ja hän on aina oikeassa, erityisesti lentokentällä, minne kehnot
kuluttajat eivät eksy. Hänelle myin kaksisataatuhatta kertaa ”jotain lukemista”.
Hän ei välitä, mutta minä kostan.
Teoksestani
oli tulla ”esseitä lentokentältä”. Merkittävimmät patoumat purettuani muutin
painopistettä, onneksi, ja siirsin terminaalin taustalle. Kuten teoksen
johdantoesseessä luonnehdin:
Välinpitämättömyys ei ole kirja
lentokentästä vaan kulttuurista, joka tarvitsee lentokenttää. Siksi kirjoitan
Britney Spearsista, Brian Enosta, Vantaasta, seurakunnan leirisaaresta,
hikoilusta ja 15-vuotiaan aamuerektiosta.
***

Liian
orjallisesti johtoteemaa käsittelevät esseeteokset ovat ongelmallisia.
Esimerkiksi Matti Mäkelän Sääkirja
(1998) uuvuttaa hyväntahtoisenkin lukijan. Toisaalta myös varomattoman laaja
aihe- ja tyylikirjo tuhoaa esseekokoelman yhtenäisyyden. Kun satunnaisia
kolumneja, puheita ja muistiinpanoja kootaan yhteen ja lyödään kanteen esseen
taikaleima, ollaan hakoteillä. Suomalaisessa kustannusmaailmassa on pitkät
perinteet tällä saralla.
Pitäisi
löytää ”kolmas tie”: riittävän avara ja jäntevä temaattinen kehys. Esseiden
tulisi toimia yhdessä ja yksin. Lukijana nautin eniten esseekokoelmista, jotka
luovat kokonaisuuden vaikutelman vaivihkaa. Antti Arnkilin Lauantaiesseet (2014) on hiljattainen ja hieno esimerkki.
Välinpitämättömyys, kuten edellä mainitaan, on
syntynyt tiukkoja kehyksiä tuhoamalla. Terminaalissa on helpompi hengittää, kun
lasiseinään iskee mielensä reiän. Vielä paremmin happea saa, jos poistuu
paikalta. Silloin saattaa nähdä, kuinka välinpitämättömyyden lait vaikuttavat rippileirillä,
ostoskeskus Jumbossa tai suhteessamme hikoiluun.
Niin,
saattaa nähdä. Olen kelvoton arvioimaan ja tyytyväinen nyt, kun ”kirjakevät” on
vielä edessä. Pian Välinpitämättömyys
vaietaan kuoliaaksi tai lytätään päivälehden pätkäarviossa.
Kirjat
ovat täydellisimmillään juuri ennen ilmestymistä.
PS:
Kuulin juuri, että David Bowie on kuollut. Nyt kaikki tuntuu asiattomalta.

Kommentit (2)

  1. tzsalone

    Välinpitämättömyys on hieno esseeteos. Nimiesseessä lähestytään tarkkanäköisesti olennaista ilmiötä, joka levittäytyy kaikkialle ja jää siksi helposti huomaamatta. Spesifi ja henkilökohtainen lähtökohta näyttää tässä parhaalta tavalta lähestyä melkein liian laajaa aihetta. Samalla tekstissä kartoitetaan koko teoksen tematiikka sekä eräänlainen pääteesi tai näkökulma (niin kuin edellisessäkin kirjassasi), jota sovelletaan ja laajennetaan seuraavissa esseissä. Niiden joukosta suosikeiksi nousevat kaiketi ne, joiden aihe tuntuu lukijalle itselleen merkitykselliseltä; toki lentokoneteemaan palaava Spears-essee lienee erityisessä asemassa, ja se onkin kauttaaltaan viihdyttävää ja oivaltavaa asiaproosaa. Rippileiritekstin pointtia en ihan tajunnut, mutta siihen sisältyvä Pekka Simojoen laulujen ideologian analyysi on verraton ja käsittääkseni ensimmäinen laatuaan.

    Eniten minua Välinpitämättömyydessä viehättää kirjoittajaminän vilpitön ja välillä hauraskin ääni; ehkä olet tässä kirjassa niin sanotusti laittanut itsesi likoon vielä entistäkin pelottomammin. Ja ehkä siitä syystä näissä teksteissä on jopa jonkinlaista lämpöä (rakkautta?), joka aiemmista teksteistäsi on välillä uupunut. Viholliskuvan rakentelun ja omien idolien puolustelun sijaan tarkastelun kohteena on usein kulttuuri ja ihmisjoukot laajemmin, ja erityinen ansiosi on, että rohkenet odottaa ihmisiltä älyä, ihanteita ja vilpittömyyttä, mikä tietysti aiheuttaa sitten aitoa järkytystä "aivan tavallisten" ilmiöiden äärellä.

    Ja kuitenkin kirjoittamisen motiivi tuntuu sinulla(kin) olevan edelleen kosto, niin kuin tässä blogimerkinnässäsikin kerrot. Se on mielestäni hienoa. Ehkä voisit kirjoittaa tästä aiheesta lisääkin — tai kirjoittamisen etiikasta laajemminkin. Teoksesi äärellä mietin näet sitäkin, että eikö Britney Spearsin henkilökohtaisten ongelmien tai Mandi Lammen itsemurhan käsittely kulttuurisina, symbolisina ilmiöinä ole sekin eräänlaista hyväksikäyttöä tai — niin, välinpitämättömyyttä?

    1. Antti Hurskainen

      Kiitokset perusteellisesta palautteesta. Tällainen imartelee – että on luettu ja saatu ajatuksia. Melkein liikaa pyydetty. Kirjoitat: ”Teoksesi äärellä mietin näet sitäkin, että eikö Britney Spearsin henkilökohtaisten ongelmien tai Mandi Lammen itsemurhan käsittely kulttuurisina, symbolisina ilmiöinä ole sekin eräänlaista hyväksikäyttöä tai — niin, välinpitämättömyyttä?” Vastaan: kyllä, törkeää käytöstä minulta. Lukijanakin luotan vain syntisiin, jotka moralisoivat. Oman puhtauden todistelusta löytyy ennen pitkää aukko. Ehkä tämä liittyy lämpöön ja rakkauteen, jota olit Välinpitämättömyydestä aistinut. Kun on fundamentaalisesti virheellinen – ihmisenä ja esseiden tekijänä – asioiden ja ilmiöiden kritisointi, kovakin sellainen, saa inhimillisen klangin.

      Mandi Lammen käsittelyn oikeutusta mietin kyllä. Annoin mennä, sillä lähinnä viittaan Vesa Haapalan hänestä esittämään tulkintaan. Spearsin yhteydessä yritin korostaa edellä mainittua syntisyyttä – kuinka olen hänen vaiheitaan innolla ja kauhulla seuranneena yksi hänen pyöveleistään. Jatkan tuossa roolissa kun otan Spearsin sanataiteen aiheeksi. Eikä julmaa yhtälöä pyhitä se, että Spears on joutunut kestämään paljon pahempaa.

      Kirjoittaminen on likaisempaa työtä kuin moni likainen työ.

    Vastaa

    Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *