Valkoinen puku

 

Sunnuntaina on kulunut viisitoista vuotta lauluntekijä Elliott Smithin itsemurhasta. Tiistaina 21.10.2003 Smith ja hänen tyttöystävänsä Jennifer Chiba riitelivät. Chiba ei jaksanut ja lukittautui vessaan. Kuului huuto. Chiba juoksi keittiöön ja näki Smithin rinnassa törröttävän veitsen. Hän kiskoi sen irti, vaistonvaraisesti, minkä vuoksi Smithin kuolemaa on tutkittu mahdollisena murhana. Courtney did it 2.0.

 

Kun vuosikausia itsemurhasta puhuneen ja laulaneen (”give me one good reason not to do it”) päihdeongelmaisen ihmisraunion sydämeen uppoaa terä, voi uskoa myös todennäköiseen vaihtoehtoon.

 

Smithin tuotanto jäi kesken, eikä hiipumista ehtinyt tapahtua. Kuoleman aikoihin tekeillä olleesta materiaalista koostettu From a Basement on the Hill on lähes yhtä pätevä levytys kuin aiemmatkin. ”Lähes” siksi, että perfektionisti ei päässyt viimeistelemään.

 

Elämä oli Smithin silmissä ”the biggest lie”, huijaus, josta lopulta pääsi. Vastapainoksi kaaokselle hän loi korostetun muotopuhdasta musiikkia. Smithin tausta on punkissa, minkä kuulee selkeimmin kahdelta ensimmäiseltä soololevyltä Roman Candle (1994) ja Elliott Smith (1995). ”Hiljainen on uusi äänekäs”, sanottiin, kun grungesta oli tullut ensisijaisesti myyvää. Smith vaikutti Portlandissa, lähellä Seattlea, näppäili akustista kitaraa ja kuiskaili: ”I want to hurt him, I want to give him pain”.

 

Charlie-isäpuolen varjo lankeaa Smithin koko tuotannon ylle. William Todd Schultzin elämäkertateos Torment Saint (2013) antaa lisätietoja.

 

Levyillä Either/Or (1997), XO (1998) ja Figure 8 (2000) Smith näyttää olennaiset temppunsa. Hän estetisoi epätoivon. Mitä pahemmin Smithin elämä luisui hallinnasta, sitä pehmeämpää ja kerroksellisemmin tuotettua musiikkia hän loi. XO-levyn kappale ”Waltz # 1” syntyi, kun Smith veti kahdeksantoista tunnin ajan sieniä ja kuunteli ”Goodbye Yellow Brick Roadia”, suosikkikappalettaan. The Beach Boysin ja The Beatlesin yhteydessä käytetty termi ”taskusinfonia” soveltuu yhtä lailla Elliott Smithiin.

 

”Everything Means Nothing to Me” – jota Smith piti parhaana laulunaan – on loistoesimerkki purkitetun kauneuden logiikasta. Kahteen minuuttiin ahdetaan vaarallinen annos.

 

Sekään ei merkitse mitään, kun sielu on musta.

 

***

 

Maaliskuussa 1998 Smithin puku oli valkoinen. Hän joutui Oscar-ehdokkaaksi annettuaan kappaleensa ”Miss Misery” Good Will Hunting -elokuvan käyttöön. Smithin esiintyminen Oscar-gaalassa on eräs suuria ”indie goes valtavirta” -hetkiä. Hän tärisee, hiukset ovat rasvaiset. Onneksi Titanic-balladi ”My Heart Will Go on” voitti. Kuoren avasi ja luki Madonna.

 

Suomi tarvitsee uusia pop-esseitä, pilkan aiheita. Sellaisen voisi kirjoittaa Elliott Smithistä. Hänessä ruumiillistuu klisee vastentahtoisesta tähteydestä. Smith näyttää pipoineen ja bändipaitoineen Lepiksen vakioasiakkaalta. Hän on ruma, rytmikitaristin charmilla varustettu. YouTubesta löytyy tuntikaupalla todisteita siitä, miten paljon Smith inhoaa esiintymistä. Kilpikonnalta on viety kuori, mihin vetää päänsä. Hohtava puku elokuvajuhlan miljardilavalla alleviivaa vääryyttä voimalla, joka tekee haavan. Kuin niitä ei olisi ollut riittävästi.

 

Elliottin oikea nimi oli oikea oli Steven. Steven Smith, John Doen persoonallisuusluokkaa, syntynyt katoamaan. Sunnuntaina vietän maailman mielenterveyspäivän jatkoja. Figure 8 soi. Muutama auringonsäde tunkeutuu hautausmaalle.