Plainsongs
Plainsongs

Voitetun ottelun jälkeen

Jos T. S. Eliot olisi asunut Suomessa, hän ei olisi pitänyt huhtikuuta julmimpana. Maalis- ja toukokuu, huhtikuun reunat, ovat pahempia. Maaliskuussa valon määrä kasvaa radikaalisti, mutta jäät eivät vielä lohkeile. Bussipysäkillä häikäistyy ja paleltuu. Huhtikuussa tähän kaikkeen tottuu ja kesä alkaa vaikuttaa toivottavalta vaihtoehdolta. Valitettavasti toukokuu sotkee maltillisen kehityksen ja painaa pikakelausnappia. Ensimmäinen lämmin aalto vapun jälkeen muuttaa puut vihreiksi noin vuorokaudessa. Siitepölyyn tukehtuu, kaikilla on yhtäkkiä liian vähän päällä. Baarien seinille ilmestyy screenejä ja niille MM-jääkiekkoa. Lokit syöksyvät kimppuun, vaikka en aio ryöstää pesää.

Viime viikolla vietettiin Ian Curtisin kuolinpäivää. Todella vietin sitä – 18.5. – kuuntelemalla pitkästä aikaa intensiivisesti Joy Divisionia. Vehreä äkkikesä luo Closerille (1980) oikeanlaisen taustan. Albumi ilmestyi vasta heinäkuun helteillä kaksi kuukautta Curtisin itsemurhan jälkeen. Kuitenkin Closer muistaa jäätelökesän shokkialun.

Jantso Jokelin on ”Fanipojat”-esseensä mukaan ”aina halunnut mahdollisimman kauas sieltä, missä puhutaan Ian Curtisin sisäisistä demoneista.” Niille, jotka haluavat lähemmäs, suosittelen Mark Fisherin esseetä ”No Longer the Pleasures: Joy Division”. Vuonna 2014 ilmestyneestä Ghosts of My Life -kokoelmasta löytyvä versio on fokusoituneempi kuin k-punk-blogin alkuperäismerkintä vuodelta 2005.

Fisherin (1963–2017) mukaan Joy Divisionin kasvanut relevanssi 2000-luvulla perustuu siihen, että yhtye tavoitti tunnelmia nimenomaan meidän ajastamme eli omasta lähitulevaisuudestaan. Epävarma, konsumeristinen ja infoähkyinen vuosituhannen vaihde häämötti:

[A] sense of a future foreclosed, all certainties dissolved, only growing gloom ahead. (Ghosts of My Life, s. 50)

Kadotetun tulevaisuuden ääniraitaa siis. Hauntologia, Derridan leikkisä käsite, lävistää Fisherin Curtis-tulkinnan kuten koko Ghosts of My Lifen.

Curtis oli kiinni myös kadotetussa menneisyydessä, vanhan maailman pelisäännöissä. Hän ja Deborah Woodruff menivät naimisiin, kun molemmat olivat alle parikymppisiä. Esikoislapsi Natalie syntyi juuri ennen Joy Divisionin esikoisalbumia. Töissäkin Curtis kävi ”tehtaalla”, Factory Recordsin alaisuudessa.

Fisherin esseen tärkein anti liittyy masennukseen. Kuten tiedetään, Ian Curtis ei voinut hyvin. Fisherin mukaan Joy Divisionin poetiikka tuntuu erityisen lannistavalta siksi, että paha olo ei johdu mistään. Curtisiin mennessä populaarimusiikissa oli ollut tapana valittaa menetettyä rakkautta, narkomaniaa tai liian suureksi kasvanutta suosiota. Morrison, Jagger, Iggy ja kumppanit huolehtivat myös, että heidän apeutensa oli seksuaalisesti virittynyttä.

Joy Division on ohittanut libidon. Curtis kuulostaa valmiiksi kuolleelta, haamulta, jolle on myöhäisteini-iässä näytetty loppuelämä. ”I’ve lost the will to want more”, ilmoitetaan kappaleessa ”Insight” (eli ”oivallus”, ”jonkin syvä ymmärtämys”).

Fisher havainnollistaa Joy Divisionin asennetta jalkapallovertauksella. Eräs hänen oppilaansa oli kirjoittanut esseen, jossa hän oli kertonut ymmärtävänsä Schopenhaueria, kun hänen kannattamansa joukkue häviää. Fisherin mukaan kunnon Schopenhauer-tasolle päästään vasta, kun suosikkijoukkue voittaa, mutta voitto ei tunnu miltään:

[Y]ou achieve your goals, perhaps realise your long-cherished heart’s desire – and feel cheated, empty, no, more – or is it less? – than empty, voided. Joy Division always sounded as if they had experienced one too many of those desolating voidings, so that they could no longer be lured back onto the merry-go-round. (mts 61)

Esseen masennusjakso hyytää myös Mark Fisherin kohtalon vuoksi. Hän ei nähnyt valoa vuosikausiin ja päätyi viime vuoden tammikuussa itsemurhaan. Curtisin tavoin myös Fisher oli naimisissa ja pienen lapsen isä. Hän kirjoitti lakkaamatta joko suosittuun blogiinsa tai kirjoihinsa. Kollega Simon Reynolds tietää kertoa muistokirjoituksessaan, että Fisheriltä jäi kesken 60-luvun vastakulttuuria käsittelevä teos nimeltä Acid Communism. Toivottavasti The Pale King -henkinen julkaisu on joskus luvassa.

Ainakin marraskuussa Fisheristä kiinnostuneita hemmotellaan, kun kokoomateos K-punk: The Collected and Unpublished Writings of Mark Fisher ilmestyy. Reynolds kirjoittaa esipuheen. K-punk-blogin helmet kuten mittavat The Fall -postaukset ovat tietenkin vapaasti luettavissa verkossa. Itse en jaksa 00-lukulaista blogiulkoasua. Kaipaan paperia ja taittoa ja laitan k-punk-kirjan pian ennakkotilaukseen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *