Yhden hengen Rooma

Voisin
pitää Rufus Wainwrightista (s. 1973) enemmänkin kuin pidän. Havahduin hänen
olemassaoloonsa vuonna 2005, jolloin Antony & The Johnsons julkaisi I Am a Bird Now -pitkäsoittonsa. Wainwright
tulkitsee levyllä kappaleen ”What Can I Do?”. Mitä voin sanoa? Vaikutuin,
hankin useita Wainwrightin albumeja ja sain nopeasti tarpeekseni.

Want One (2003) ja Want Two (2004) ovat häkellyttäviä saavutuksia, aivan liian häkellyttäviä.
Tukehduin Wainwrightin estetiikan kaikenkattavaan liiallisuuteen kunnes
oivalsin, että ”liikaa” on avain hänen tuotantoonsa. Eikä Wainwrightin musiikillisia
övereitä voi kääntää pelkäksi hyveeksi. Hänen kuuntelemisensa saattaa etoa. Sen
kanssa on elettävä. Se on syy mennä ensi lauantaina Tavastialle kuuntelemaan
Rufus Wainwrightia.
Olen
lueskellut heinäkuun ratoksi Camille Paglian pääteosta Sexual Personae (1990).
Paglian muotoilu Rooman
valtakunnasta sopii kuvaamaan myös Wainwrightin taiteilijapersoonaa:
Imperial
Rome, heir to sprawling Hellenistic culture, suffered from too-muchness, the
hallmark of decadence. Too much mind, too much body; too many people, too many
facts.
Wainwrightin
ääni on massiivinen instrumentti tai oikeastaan koko orkesteri. Yleisimmin hän
laulaa keuhkojensa pohjasta ja kohtuuttoman pitkiä nuotteja. Normaalit
pop-laulajat menettävät helposti sävykkyytensä antaessaan palaa. Wainwright
mahduttaa kliimakseihinsa tuhat sävyä ja muuttaa laaksotkin vuoriksi. Hänen parhaat
laulunsa eivät edes teeskentele antavansa kuulijalle lepohetkiä. ”14th Street
ja ”Do I Disappoint You” eivät tule, näe ja voita. Ne voittavat, voittavat ja
voittavat. Ja voittavat vielä kerran.
Niin
kuin Paglia toteaa, liiallisuus ja dekadenssi kuuluvat yhteen. Rufus Wainwright
on malttamaton kuten kaikki rappiolliset sielut. Hänen on tiedettävä, että
kuulija kestää sokeroitua ylidramatisointia vain pienen hetken. Mutta Wainwright
ei välitä. Lopulta hänen on räjähdettävä, tuotantoineen.
Varhainen
hitti ”Cigarettes and Chocolate Milk” (2001) käsittelee tekijänsä addiktioita –
ja näpäyttää Oasiksen lad-anthemia ”Cigarettes & Alcohol” (1994). Samalla
Wainwright tulee kuvanneeksi musiikkiaan, joka sekin on niellyt liikaa makeaa,
outoa ja kuolettavaa.
Hän myöntää:
It
isn’t very smart
Tends
to make one part so broken-hearted
Wainwrightin
kappaleet särkevät sydämiä kuten paras pop aina. Jos joku jää kylmäksi, Rufus
kaataa hunajaa suoraan suoneen tai kurkusta alas. Hän ottaa kuulijansa väkisin,
eikä sellainen tietenkään tunnu miellyttävältä. Mutta tietynlaisessa,
sanoisinko, koristeellisesti rappiollisessa mielentilassa Wainwrightin
musiikkia ei ylitä mikään. Jotkut ahmivat vastaavissa tunnelmissa suklaata.
***
”Too-muchness”
ei voisikaan rajoittua pelkkää musiikkiin. Rufus Wainwrightin elämä on alusta
alkaen ollut liiallista. Muusikkopariskunnan (Kate McGarrigle ja Loudon
Wainwright III) poika lähti kiertueelle jo 13-vuotiaana. The McGarrigle Sisters
and Family -yhtyeessä lauloi myös sisar Martha, joka on myöhemmin tehnyt soolouraa.
Teini-ikäinen Rufus kiinnostui oopperasta, Judy Garlandista ja Al Jolsonista.
Niinhän nuoret aina. Hän ehti tuntea Jeff Buckleyn ja sai DreamWorksilta
levytyssopimuksen hiukan yli kahdenkymmenen vuoden iässä.
Wainwright
ja hänen poikaystävänsä Jörn Weisbrodt menivät naimisiin vuonna 2012.
Jälkikasvuakin on: viisivuotias Viva Katherine Wainwright Cohen, jonka äiti
Lorca Cohen on, totta kai, Leonardin tytär. Lapsensa isoisän kappaleista
Wainwright onkin tehnyt erinomaisia versioita. Viimeksi tänä kesänä hän
tulkitsi ”Hallelujahin” 1500 kuorolaisen säestyksellä.
Ele on
hyvin rufusmainen.
Albumilla All Days Are Nights: Songs for Lulu (2010) Wainwright esittää kolme William Shakespearen sonettia. Se
ei riittänyt. Tänä Shakespearen juhlavuonna häneltä julkaistiin kokonainen
pitkäsoitollinen – Take All My Loves
– samaa kamaa. Judy Garland -coverprojekti ja kaksi omaa oopperaa saattavat
nekin olla mieluisaa ekstraa Wainwrightin faneille. En katso kuuluvani heihin.
Rufusin pääteoksetkin satuttavat riittävästi.

Oletettavasti
Wainwright ei saavu Tavastialle puhallinkombon ja taustatanssijoiden kanssa,
mikä on harmillista. Onneksi Colosseumin kokoinen lauluääni kulkee aina mukana.
Ennustan, että viidennen sonetin kohdalla suunnittelen lähteväni kesken.
Silloin tiedän Rufus Wainwrightin onnistuneen – ja jään.




Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *