Yksi valkoinen

 

Varpaisjärvi on syrjässä myös syrjästä tarkasteltuna. Kuntaliitos yhdisti sen Lapinlahteen vuonna 2011. En edelleenkään osaa ajatella kokonaisuutta. Lapinlahdella, synnyinpaikkakunnallani, on Halosten taiteilijasuvun ja Juhani Ahon myötä kulttuuripitäjän maine. Varpaisjärvi, rautatietön etäpesäke, jurnuttaa kaksikymmentä kilometriä idempänä. Perussuomalaisten kannatus on vahvaa. Aution kunnantalon pihassa seisoo hevospatsas. Paloaseman tenniskenttä jyrättiin parkkipaikaksi.

Olen varttunut niin lähellä Varpaisjärveä, että ei-varpaisjärveläisyys on keskeinen osa paikallisidentiteettiäni. Siksi en voi pitää Faarao Pirttikangasta oman kylän poikana, vaikka haluaisin. Hän, Pekka (s. 1977), on tehnyt Varpaisjärvestä bluesinsa myyttisen alkukodin. Toimittajat ovat auttaneet ja toistelleet periferistä lähtökohtaa jokaisessa haastattelussa. Olen lukenut ja pyöritellyt päätäni, vaikka suhtaudun samansuuntaisesti. Pirttikankaan musiikissa soi minulle pimeä elementti. Eksyisin Jonsan erämaahan.

En, saatana, tuntenut kotiseutuylpeyttä, kun kävin 00-luvulla Cosmo Jones Beat Machinen keikoilla. Jos olisin ottanut Pirttikankaan yhtyeen omakseni, joku olisi käräyttänyt minut. En ollut tai ole korpiblueshörhö ole vaan keskiluokkainen taajamalapsi sivistyksen puolelta. Edes parta ei kasva.

Olenko liian ”valkoinen” tuntemaan Faaraon bluesin luissani? Näinkin naurettavia muotoja appropriaatiokysymys voi ottaa. Pirttikangas on minua vaaleampi eikä ole raatanut orjana puuvillapellolla. Jotkut valkoiset ovat kiinnostuneet bluesista häntä ennen. Etuoikeutetut pilvenpolttajat esittelivät minulle tämän hienon genren. Tie Son Houseen ja Leadbellyyn kävi Led Zeppelinin ja The White Stripesin kautta. Blues-suosikkejani on The Beatlesin ”Yer Blues” (1968), jossa vaalea John Lennon satirisoi yhtä vaaleiden aikalaistensa blues-innostusta. Tulkinta on raaka, ironia lähes unohtuu.

Artistinimi Faarao, Pyramidi-studio ja Kuhmalahden nubialaiset -niminen taustayhtye antavat mahdollisuuksia kritisoida Pirttikangasta orientalismista. Kai jotakuta loukkaa käärme savolaisen kaulan ympärillä. Pirttikankaan Egypti-kuvasto on silti leikkiä, yhtä vähän onnistunutta kuin alistavaa.

Olennaisinta hänen laajassa tuotannossaan on nöyrä suhde bluesin jumaliin. Pirttikangas ei lainaile vaan elää sinistä säveltä.

Savo-bluesia soittava Faarao on – pyramideista huolimatta – vastakohta hindukuvastolla rahastavalle Cardi B:lle. Alice Jäske kritisoi pop-artistien Lähi- ja Kauko-itä-flirttiä Ylen artikkelissaan. Saara Aallon tai Gwen Stefanin esityksiinsä noukkimat eksoottiset elementit eivät kerro laulajien pahuudesta, mutta:

[E]ivät ne osoita kauhean suurta kiinnostusta saati kunnioitusta ”lainattua” kulttuuria kohtaan.

Pirttikangas kiinnittää bluesiin kaikki sielunsa riekaleet. Vaikea kuvitella, että hän olisi mistään yhtä kiinnostunut kuin afroamerikkalaisen laulunkirjoitusperinteen jatkamisesta suomalaisessa kulttuuriympäristössä. Egyptiä hän ei tarvitse. Deltaa kyllä, mutta ei myydäkseen vaan hengittääkseen.

Poliittisesti korrektille imagokokonaisuudelle hänellä tuskin on käyttöä. Vähiten Pirttikankaan tarvitsee huolehtia siitä, kuka on Cardi B.

***

Autenttisuus on huijausta. Son House ehti ottaa oppia vielä kurjemmissa oloissa kituneilta blues-jääriltä. Reductio ad absurdum. Oikeaa bluesia ei ole mutta tyylitöntä on, loputtomasti. Vihaan rentoa bluesia. Vihaan ränttätäntttää ja kahdentoista tahdin keskitempoista kiertoa. Vihaan Eric Claptonin ja Gary Mooren taustayhtyeitä jopa enemmän kuin Claptonia ja Moorea. Vihaan rumpalille nyökyttelevää basistia.

Bändin, minkään bändin, ei kannattaisi soittaa bluesia. Totuus sumenee. Luut eivät kaipaa lihaa ylleen.

Faarao Pirttikangas julkaisi syksyllä toistaiseksi parhaan levynsä. Yksin, koska yksin kuolemme. Kirjailijana tunnen kohtalonyhteyttä. Tomumaja (2020, Helmi Levyt) riisuu Faaraon kalmaisimpia kappaleita yhtyesovituksista. Samalla jätetään illuusiot. ”Oi kuolema” tuijottaa tyhjyyttä silmiin mutta hengittää tasaisesti. ”Jeesus siivoaa jälkeni” huvittaa ensin mutta polvistuu lopussa. ”Unta se vain on”, Pirttikangas rohkenee toivoa. Kun nauhuri on pysähtynyt, laulajan on täytynyt huokaista syvään. Nostaa malja ja kammata aamulla tukkansa.

Tomumaja on rohkea levytys vailla nubialaisten, Cosmo Jonesin tai Astro Can Caravanin jengimentaliteettia. Pirttikangas puhuu ujoudestaan esimerkiksi Ylen laajassa henkilökuvassa. Erakkoluonne tarvitsee paljon yhteistyökumppaneja. Bändilevyille on tallentunut rikkaasti soivaa hulluutta, jolta Tomumaja nyhtää mattoa alta. Mitään ylimääräistä ei tarvita. Jumala, saatana ja laatikkokitara riittävät.

Son House (1902–1988) luopui välillä myös kitarasta. ”Grinnin’ in Your Face” todistaa, että laululla ja taputtavilla käsillä pärjää. ”Yksi mies maailmaa vastaan”, huokaa Jack White, valkoinen kakara. Videolta voi seurata häntä kuuntelemassa ja harjoittamassa haudanvakavaa kulttuurista omimista. De Stijl on olemassa, koska White on istunut noin. Nojannut polviinsa ja kunnioittanut.

Faarao Pirttikangas on tehnyt samaa ja antanut Tomumajan. Vastalahjaksi esikuville, kuolemalle.

kulttuuri musiikki
Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *