Mielialalääkkeet antoivat elämän takaisin

Tarinani on hyvin tavallinen: lääkäri toteaa keskivaikean masennuksen ja tarjoaa avuksi lääkitystä. Terapiajonot ovat pitkät ja pitäisi ensin kokeilla, josko lääkkeet auttaisivat. Olin 19-vuotias ja omasta mielestäni tarvitsin apua uniongelmiin, en masennukseen. Olin kuullut lukemattomat kerrat, kuinka masennuslääkitys turruttaa kaikki tunteet. Kieltäydyin lääkityksestä, vaikka lääkäri soitti perääni vielä vastaanotolta poistuttuani ja kehotti miettimään uudelleen. Uniongelmiini en saanut apua, ja hoitamatta jäi myös kaikki niitä aiheuttanut. Pahimpina aikoina en uskaltanut avata edes asuntoni parvekkeen ovea tai lähteä kauppaan, mutta silti kirjoitin samaan aikaan hyvät kritiikit saaneen esikoisnäytelmäni.

Pahin taittui, kun vaihdoin kaupunkia ja koulua ja pääsin lähemmäs mukavuusaluettani. Lähes kymmenen vuotta elämästäni kului tämän jälkeen ihan siedettävästi. Kuten aina ennenkin, pärjäsin hyvin kouluissa ja töissä ja onnistuin omaksi hämmästyksekseni kerta toisensa jälkeen vakuuttamaan ihmiset ympärilläni siitä, että olen jossain määrin älykäs ja kyvykäs. Itse tietysti tiesin, että se ei ole totta ja pelkäsin jatkuvasti siitä paljastumista. Ajattelin myös aina, etten vain ole sellainen ihminen, joka voisi olla onnellinen, mutta että tietty melankolia luonteessani puki minua ihan hyvin.

Noin tämän blogin aloittamisen aikoihin vuonna 2015 olin jälleen siinä pisteessä, että pelkäsin avata suutani omien kavereidenikin seurassa, koska ajattelin ettei mikään sanomani oikeasti kiinnosta heitä. Häpesin itseäni, typeriä mielipiteitäni ja kaikkea mitä yritin tehdä. Onnistuin kuitenkin samaan aikaan suorittamaan toimittajaharjoittelun Imagessa ja aloittamaan ammattikirjoittajan uran siten, että olen sillä tiellä edelleen. Sain paniikkikohtauksen jokaisen tekemäni haastattelun jälkeen, koska olin pelännyt koko tilanteen läpi, että haastateltavan on pakko tajuta kuinka hatarin pohjatiedoin senkin haastattelun olin tehnyt.

En ollut omasta mielestäni kyllin masentunut hakeakseni apua, ja hieman samaa mieltä tuntui olevan lääkärikin; sain kuitenkin hoidettua sopimani työtehtävät, vaikka kaiken muun ajan makasinkin kotona katsomassa telkkaria, suremassa jo pari vuotta aikaisemmin päättynyttä ihmissuhdetta ja pelkäämässä, että puhelin soi tai sähköposti piippaa.

Lopulta tilanne meni taas siihen, etten juuri poistunut kotoani ja sosiaaliset tilanteet tuntuivat aivan ylitsepääsemättömiltä. Välttelin viimeiseen asti kaikkia suurimpia pelkojani: puhelimessa puhumista, englannin puhumista, mikrofoniin puhumista. Vaikka olin päätynyt opiskelemaan radio- ja televisiotoimittajaksi, pelkäsin esille joutumista niin paljon, että aloin itkeä kun meidän piti koulussa esittää lukevamme uutisia kameralle (jota ei ollut). Jossain kohtaa ystäväni teki intervention ja pakotti minut hakemaan apua.

En ollut omasta mielestäni kyllin masentunut hakeakseni apua, ja hieman samaa mieltä tuntui olevan lääkärikin: sain kuitenkin hoidettua sopimani työtehtävät, vaikka kaiken muun ajan makasinkin kotona katsomassa telkkaria, suremassa jo pari vuotta aikaisemmin päättynyttä ihmissuhdetta ja pelkäämässä, että puhelin soi tai sähköposti piippaa. Terapiaan olisi tälläkin kertaa mahdollista päästä vasta, jos kolmaskaan kokeiltu mielialalääke ei alkaisi toimia.

Niinpä lupasin pitkin hampain kokeilla.

Ensimmäinen lääke aiheutti niin pahaa huimausta, että se oli pakko vaihtaa. Olin siis toisen lääkkeen kokeilun alkaessa edelleen erittäin skeptinen. Mutta koska siitä ei aiheutunut suurempia sivuoireita, jatkoin lääkkeen syömistä, ja ehkä reilun kuukauden päästä huomasin, että olen vahingossa tutustunut pariin uuteen ihmiseen enkä mieti jatkuvasti, kuinka paljon vaivaa heille aiheutan ja että he näkevät minua vain säälistä.

Jatkuva häpeä, pelko ja oman itsen pienentäminen katosivat.

Minä sain elämäni takaisin mielialalääkityksen myötä. Jatkuva häpeä, pelko ja oman itsen pienentäminen katosivat, ja jo vuoden päästä tein toimittajan töitä jopa videokameran edessä. En sentään vielä silloinkaan pystynyt katsomaan omia haastattelujani, mutta kun nyt tätä postausta varten avasin YouTuben, ei se niin pahalta näytäkään!

Viimeiset pari vuotta olen surrut lähinnä sitä, että pitkitin lääkityksen aloittamista niin kauan. Olen välillä jossitellut, mitä olisin ehkä saanut aikaan, jos en olisi hukannut lähes kymmentä vuotta elämästäni häpeämiseen ja pelkäämiseen. Menetetyn ajan kiinni ottaminen on johtanut aika pakonomaiseen suorittamiseen ja moneen suuntaan säätämiseen. Se taas on ainakin osaltaan vaikuttanut puolitoista vuotta sitten alkaneeseen parisuhteeseeni siten, etten koskaan tainnut ehtiä olla siinä tarpeeksi läsnä, ja suhteemme päättyi toissapäivänä. Vaikka kirjoitan tätä syvästi särkyneenä, kaikki ympärilläni ei tunnu loppuvan.

Vaikka oma kokemukseni lääkityksestä on ollut positiivinen, en väitä että se sopii kaikille. Olen nähnyt itsekin läheltä monia epäonnistuneita yrityksiä ja vääriä diagnooseja. Haluaisin toki sanoa, että minut paransivat terveelliset elämäntavat ja liikunta, mutta minun aivoni tarvitsivat keinotekoista serotoniinia. En myöskään luultavasti parane koskaan. Itse kuitenkin opin, ettei lääkinnällistä apua kannata tuomita pelkkien kuulopuheiden varassa.

Mielenterveysviikko
18. – 25. 11.2018