Parisuhteelleen vaatimuksia asettava nainen on monelle liikaa – mutta miksi?

Joitain päiviä sitten nainen jakoi isohkoon Facebook-ryhmään kumppaninhakuilmoituksen, johon oli listannut ominaisuuksia, joiden toivoisi olevan yhteisiä itsensä ja tulevan aviomiehensä välillä. Koska hän on sittemmin esittänyt toiveen, etteivät mediat kirjoittaisi tapauksesta, en linkkaa itse ilmoitukseen – eikä se varsinaisesti ole tässä tapauksessa olennaistakaan. Kyseessä on nimittäin yksittäistä “somekohua” laajempi ilmiö.

Jonkin verran kirjoitukseni kuitenkin vaatii pohjustusta. Viittaamani miehenetsintäilmoituksen tekijä toivoi tulevan kumppaninsa olevan – itsensä tavoin – muun muassa syntynyt 70- tai 80-luvulla, yleissivistynyt ja poliittisesti sen verran aktiivinen, että ainakin äänestää vaaleissa. Lisäksi hän toivoi tulevalta mieheltään muun muassa omillaan toimeen tulemista, jotta syntyvät yhteiset kulut voidaan laittaa puoliksi tai jakaa reilusti. Hän ilmaisi myös, ettei halua perusuomalaisia äänestävää tai johonkin uskonnolliseen yhteisöön kuuluvaa puolisoa. Jälkimmäisten ohessa pöyristystä aiheutti se, ettei hän haluaisi hoidettavakseen pikkulapsia saati omakotitalon tai mökin pihatöitä.

Tästä nousi siis haloo. Lähinnä siksi, että nainen kehtasi selväsanaisesti kertoa, mitä etsii ja pitää tärkeänä. Häntä huoriteltiin, hänen raiskaamistaan toivottiin ja hänelle kerrottiin tuntemattomien ihmisten toimesta toistuvasti, että tuollaisella naamalla ja vaatimuslistalla ei tule löytymään miestä ja että se on hänelle ihan oikein. Kommenteissa toistui kaksi ajatusta: kuinka nainen kehtaa esittää noin kohtuuttomia vaatimuksia ja että hänen maailmankuvansa on suppea, koska hän ei halua pariutua poliittisesti täysin eri leirissä seisovan ihmisen kanssa. Molemmat reaktiot tuntuvat mielestäni erittäin kummallisilta.

Eikö meillä kaikilla ole jonkinlainen ajatus siitä, millaisen ihmisen kanssa haluamme elämämme mahdollisesti intiimeimmän ihmissuhteen jakaa – jos siis tähtäämme tällaiseen yksiavioiseen suhteeseen, kuten ilmoituksen kirjoittaja? Mitä kohtuutonta on kaivata kumppaniltaan tarpeeksi samanlaista elämäntilannetta ja arvomaailmaa kuin itsellä? Emmekö me kaikki tee niin? Kai me kaikki haluamme rinnallemme itseämme miellyttävän ihmisen, jos siis ylipäätään haluamme kumppania tai kumppaneita. Kaikki eivät tietenkään halua.

Itselläni ei ole minkäänlaista tiettyä miestyyppiä, vaan olen aina viehättynyt varsin monenlaisista ihmisistä. Ulkonäöllisesti ja luonteiltaan kumppanini ovat olleet keskenään erilaisia, mutta jotkut asiat heitä ovat myös yhdistäneet. En ole esimerkiksi koskaan pariutunut aktiivisesti lapsia haluavan miehen kanssa, koska en itsekään halua lapsia. Muutenhan hukkaisimme vain toistemme aikaa. En ole myöskään pariutunut syvästi uskonnollisen ihmisten kanssa, koska ajatusmaailmamme olisi väkisinkin turhan erilainen. En voisi ikinä elää suhteessa uusnatsin tai perussuomalaisen kanssa, mutta yhtä varmasti voin sanoa, ettevät hekään viehättyisi minusta. Mikä siis on ongelma?

Tuntuu oudolta, kuinka vähän jotkut tuntuvat laittavan painoarvoa yhteiselle arvomaailmalle. Esimerkiksi Ensitreffit alttarilla -ohjelmassa asiantuntijat olivat matchanneet unelmapariksi modernin, “suvaitsevaisen” naisen ja pillillä juomista homona pitävän miehen, jonka annettiin rivien välistä ymmärtää heittelevän muitakin umpimielisiä ja sortavia kommentteja. Heistä oli ajateltu hyvää avioparia muun muassa siksi, että mies harrasti intohimoisesti pyöräilyä ja naisen ajateltiin innostuvan sitä kautta urheilusta. Eikö kuulosta varsin huteralta lähtökohdalta loppuelämän kestäväksi toivotulle liitolle?

Minun on vaikea keksiä, mikä olisi kumppanissa tärkeämpää kuin yhteinen arvopohja. Sen ei tarvitse tarkoittaa poliittista puoluetta, mutta eivät nekään nähdäkseni voi olla liian kaukana toisistaan. Sanottakoon se nyt siis ääneen: oman kumppanini tai kumppanieni tulee olla poliittisesti kartalla, mutta sillä kartalla ei sovi olla liian oikealla. Rasismia, seksismiä tai sovinismia en hyväksy, enkä halua miestä, joka ei voi kutsua itseään feministiksi. En voisi edes kuvitella päätyväni suhteeseen, jossa esimerkiksi pyykkien peseminen, siivoaminen tai ruuanlaitto jäisi kokonaan minun hommakseni ja toisaalta jossa kumppanini joutuisi lunastamaan jotain kummallisia odotuksia esimerkiksi remontin tekemisen tai sähkölaitteiden korjaamisen osaamisen osalta. Yhtä lailla olen varma, ettei tätä listaa allekirjoittamaton haluaisi sen enempää pariutua minun kanssani, ja se on tosi ok.

Omaan korvaani nämä – kuten alussa viittaamani ilmoituksenkin toiveet – tuntuvat täysin perusjutuilta, joita olen olettanut monien muidenkin pitävän sellaisina. Jos siis pidät näitä “vaatimuksia” provosoivina tai kohtuuttomina, mieti hetki ihan rauhassa, miksi. Jos keksit jonkun järkevämmän vastauksen kuin että olen ruma huora, kerro mihin lopputulokseen päädyit!

puheenaiheet ihmissuhteet yhteiskunta tasa-arvo
Kommentit (14)
  1. Jokaisella oikeus
    23.7.2019, 11:53

    Mikäs siinä, jokaisella on oikeus mielipiteisiinsä. En minäkään halua kumppanin olevan ylipainoinen, enkä vihervassari suvakki.

    1. Vitsiniekka
      24.7.2019, 12:48

      Älä huoli, en usko että kukaan sellainen sinusta innostuisikaan tämän kommentin perusteella

      1. Heti meni vassarilla tunteisiin. Kunnon kaksinaismoralismia.

  2. Aiemmin ajattelin, että pitää olla paljon kaikenlaista yhteistä. Sittemmin pudotin sen koko paketin pois ja valitsin vain ARVOT. Huomasin, että vaikka arvot olisikin yhtenevät, tarvitaan vielä mukaan huumorintaju. Näihin voi sisällyttää aika paljon. Liikuntaa, kulttuuria, politiikkaa, rahaa, matkustamista, ruokaa, kotia,…

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *