Q-teatterin Jälkeenjäävät osuu iskulleen

Episodeista koostuva rakenne ja videoprojisoinnit tuntuvat olevan enemmän tai vähemmän pakko tämänhetkisessä teatterissa. Q-teatterissa ne kuitenkin osataan aivan erityisellä tavalla. Jälkeenjäävät on upeasti rytmitetty kokonaisuus, joka ei alleviivaa asiaansa, muttei ole liian vaikeaselkoinenkaan.

Jälkeenjäävät oli oikeastaan elokuvallinen kokemus: hyvin leikattu, vaikkei näin pitäisi kai voida teatteriesityksestä sanoakaan. Näyttämölle luotiin liikkuvalla kuvalla lähestulkoon montaaseja, ja myös dialogi videokuvan kanssa oli saatu toimimaan uskomattoman saumattomasti.

Viimeksi olen nänhyt Q-teatterissa Kaspar Hauserin, joka silloin tuoreudessaan oli jotain aivan mykistävän hienoa. Jälkeenjäävät käyttää pitkälti samoja rakennuspalikoita, eikä näin ollen tunnu enää yhtä hätkähdyttävältä, mutta on kuitenkin erinomaista teatteria. Nautin erityisesti siitä, kuinka näytelmä uskalsi luottaa katsojaan ja tunnistettavuuteensa. Yleisö jätettiin esimerkiksi hetkeksi pelkän äänen varaan, ja yhdestä kohtauksesta taas päinvastoin puhe oli mykistetty kokonaan.

Jälkeenjäävät tekee arkisesta absurdia viemällä kaiken hieman liian pitkälle

Aina väitetään, että kuolinvuoteella kukaan ei kadu elettyä elämää, vaan sitä, mitä jätti tekemättä. Jälkeenjäävät kysyy, että kuinkas suu sitten pannaan, jos kuolinvuoteella ottaakin pannuun se elämä, jonka on elänyt. Näytelmä pyörittelee samaistuttavia ajatuksia elämisen ja kuolemisenkin hankaluudesta. Ja vetää ne överiksi.

Olen monesti metrossa miettinyt, olenko ainoa, jolle on kestämättömän hankalaa keksiä mihin katsoisi, jottei se näyttäisi oudolta. Tai jolle kauppareissut tuntuvat suurelta salaliitolta: aina joku tukkii tien kuin tahallaan – hidastelee, seisoo keskellä käytävää, peittää hyllystä juuri sen kohdan, jolla tavoittelemani tuote on. Kassajonossa huudan päivittäin pääni sisällä, että kuinka helvetin vaikeaa se kaupassa käyminen voi olla. Kiitos Q-teatteri ja Jälkeenjäävät – nyt tiedän, että Alepa on taistelukenttä muillekin.

En muuten muista montaa kertaa nauraneeni teatterissa ääneen. Jälkeenjäävissä se tapahtui pariinkin otteeseen. Tommi Korpela oli kuin Ihmebantun parhaissa sketseissä, vaikkei näytelmä mitään sketsiviihdettä ollutkaan.

Eikä onneksi tarvinnut edes istua kenenkään vieressä, sekin kun saattaa olla melkoinen stressin aihe. Hyvä tuuri, koska katsomo oli muuten täynnä. Kuten on muuten Jälkeenjäävien jokainen esityskin. Kannattaa ehdottomasti kärkkyä peruutuspaikkoja!

 

Kuvat: Pate Pesonius / Q-teatteri