Absurdia lyhytporsas

Absurdi novelli on syvään juurtunut laji, joka alkaa tosin olla niin vieraantunut novellista, että tätä nykyä puhutaan mieluummin lyhytproosasta. Ehkä taannoin lukemani Jaana Janhilan Viiltoja sysäsi käyntiin tarpeen lukea lisää lyhyttavaraa. Kirjoja kertyi sen verran, että tässä postauksessa käydään absurdia lyhtyproosaa läpi peräti kuusi nidettä, jotka ovat kronologisessa järjestyksessä seuraavat:

• Franz Kafka: Nälkätaiteilija
• Italo Calvino: Kenraali kirjastossa
• Veikko Huovinen: Rasvamaksa
• Rosa Liksom: Tyhjän tien paratiisit
• Panu Räty: XYZ
• Erkka Mykkänen: Kolme maailmanloppua

Franz Kafka on tietysti absurdin novellin klassikko, joka kurkkii väkisinkin jokaisen lyhytprosaistin olan takaa, joten se oli välttämätöntä kaivaa referenssiksi. Olen toki Kafkaa moneen otteeseen lukenut, mutta muistikuvat ovat yleensä väärässä ja alkuteksteihin palaaminen kannattaa. Esimerkiksi Muodonmuutos, jossa Gregor Samsa herää eräänä aamuna syöpäläiseksi muuttuneena, on huomattavasti pidempi juttu kuin muistin, enkä olisi osannut sanoa, kuinka se loppuu. Nälkätaiteilija on Kai Laitisen 1959 laatima kooste, joka sisältää lähinnä Kafkan elinaikana ilmestyneitä novelleja ja muutaman ekstran eri suomentajien jäljiltä. Oikein hyvä greatest hits -kokoelma, joka on ilmestynyt lukuisina painoksina vuosikymmenten saatossa ja löytyy helposti ja halvalla divarista.

Kafkan teksteissä nousee esiin useitakin absurdin lyhytproosan keskeisiä ilmiöitä, joista tärkein on varmaankin sisäisen todellisuuden ilmeneminen fyysisessä todellisuudessa. Kun Hiilisangolla ratsastajan päähenkilö hyytävänä talviyönä lähtee kerjäämään hiiliä kaminaansa, hänen sankonsa tuntuu niin kevyeltä, että hän lentää kaupungin yllä. Kun Gregor Samsa herää syöpäläisenä, muodonmuutos heijastelee kauppamatkustajan sisäistä maailmaa ja hänen perhesuhteitaan. Samantapainen mekanismi on jo lähes sata vuotta aiemmin ilmestynessä Gogolin Nenä-novellissa, jossa mies havaitsee aamulla niin kuumottavan finnin nenässään, että nenä alkaa elää omaa elämäänsä ja lähtee kaupungille keekaloimaan.

Kafkalla näkyy myös toinen absurdin lyhytproosan tyypillinen piirre, painajaismaisuus. Syyt ja seuraukset ovat saattaneet mennä ties miten sekaisin, mutta se on selvää sinä olet syyllinen. Tällaista mekanismia harvoin näkee pitkissä romaaneissa. No toki Kafkan kohdalla sama jatkuu hänen romaaneissaankin, mutta yleensä. Lyhyt muoto mahdollistaa paljon ahdistavampien skenaarioiden kuvaamisen kuin pitkä proosa. Novelli Rangaistussiirtolassa rakentuu kidutuslaitteen yksityiskohtaisen kuvauksen ympärille. Toimii novellin mitassa, mutta 500 sivua tätä olisi liikaa kenelle tahansa.

Novelli tarjoaa käypäsen alustan myös muille kirjallisille keinoille jotka olisivat pitkässä mitassa liikaa. Tämmöinen on esimerkiksi allegoria, jota Italo Calvino rakastaa. Kenraali kirjastossa (suom. Helinä Kangas, Tammi 2012) on kokoelma hänen novellejaan, jotka aikaisemmin ovat ilmestyneet lehdissä ja mikä missäkin. Jonkinlainen b-puolikokoelma siis. Calvino on tietysti aina Calvino, mutta siitä huolimatta tulee mieleen, että tämä on kyllä vain tosifaneille. Jos ei aiemmin ole Calvinoa lukenut, kannattaa aloittaa jostain romaanista.

Kenraali kirjastossa sisältää muutaman kiinnostavan ajatuskokeilun, kuten tarinan kaupungista jossa kaikki ovat varkaita. Kaikki ryöstelevät öisin toistensa talot, eikä haittaa vaikka oma keittiö on aamulla tyhjennetty, koska säkissä on naapurin ruoat. Elämä pyörii aivan mainiosti siihen asti, että sekaan muuttaa rehellinen ihminen, joka ei haluakaan panna vahinkoa kiertämään. Eipä aikaakaan kun koko järjestelmä on aivan sekaisin ja kaikki kärsivät nälkää. Tämmöinen, oletettavasti Calvinon kommunistisesta ideologiasta kumpuava allegoria olisi ehkä ollut raskas pitkässä mitassa, mutta rakentaa hauskan novellin. Tosin esimerkiksi Calvinon romaani Ritari, joka ei ollut olemassa toimii erinomaisesti romaaninakin vaikka on puhdas allegoria. Mutta eipä silläkään ole mittaa kuin satakunta sivua.

Lyhyt muoto mahdollistaa tekstin rakentamisen kokonaan yhden hullunkurisen asetelman ympärille, ja aina tuon asetelman ei tarvitse olla allegoria vaan pelkkä hullunkurisuus riittää. Ainakin Veikko Huovisella. Rasvamaksa on 1973 ilmestynyt novellikokoelma, jonka tunnetuin yksittäinen teksti taitaa tätä nykyä olla Jutta Grahnin mies. Sen tv-versio on jäänyt monille mieleen. Siinä Jutta Grahnin uusi puoliso huutelee satunnaisia rivouksia huonekalujen takaa. Kokoelma sisältää myös kaksi kannibalismia käsittelevää novellia, joista toisessa afrikalainen [sic!] vaihto-oppilas marinoi vaalean tyttöystävänsä ja toisessa lähetyssaarnaaja päätyy ateriaksi. Niillä voi testata omaa poliittista korrektiuttaan. Jos nuo novellit julkaistaisiin tänään, ne tulkittaisiin ilman muuta rasistisiksi ja niiden kirjoittaja olisi päivänselvä natsi. Mutta olivatko jutut rasistisia vuonna 1973? Ainakin ne veistävät huumoria ennakkoluuloista ja kuvaavat kaikki afrikalaiset ihmissyöjiksi. Minun silmääni jutut ovat kuitenkin niin päivänselvästi asetelmallisia, että ne pikemminkin osoittavat miten älytöntä on ajatella, että kaikki afrikkalaiset olisivat kannibaaleja, ja huumori syntyy siitä, että asiallinen, muuten länsimaalaisesti käyttäytyvä vaihto-oppilas alkaa marinoida tyttöystäväänsä. Vastakkainasettelu on Huovisen tekstien perusmateriaalia. Esimerkiksi Lyhyet erikoiset -kokoelmaan sisältyvä missisarja saa käyttövoimansa juuri misseistä, jotka joutuvat missien puhtoiseen julkisuuskuvaan sopimattomiin tilanteisiin kuten vaikka sillinhimon kouriin.

Rasvamaksan sympaattisin novelli on Sammakkomies, joka kertoo maalla elelevästä miehestä päätoimenaan sammakkomiehuus. Hän sukeltaa mökkinsä rannasta järveen ja alkaa erilaisen kujeilun, joka pitää sisällään yhtä hyvin karamellipussin sujauttamista soutelijoiden veneeseen kuin verkkoon juuttuneen kalan vaihtamista rasvasilliin. Tässäkin tekstissä on lähdetty yhdestä ajatusleikistä, joka on konkretisoitu novelliksi. Toimii helpommin lyhyessä kuin pitkässä tekstissä.

Rosa Liksom on oma lukunsa suomalaisessa kirjallisuudessa. Hänen novelleiltaan on ollut vaikea välttyä tässä maassa viimeisen 30 vuoden aikana. 1989 ilmestynyt Tyhjän tien paratiisit on yksi hänen klassisista kokoelmistaan. Sen lyhyet jutut on pääosin kirjoitettu puhekielellä jonkinlaisiksi monologeiksi. Ääneen pääsevät Helsingin narkkarit, Lapin juopot ja aviomiehensä tappaneet naiset. Liksomilla on erinomainen kyky saada kiinni puheenparresta. Tässäkin yksi lyhyille jutuille ominainen piirre. Kokonaista romaania meänkielellä ei kovin moni lukisi, mutta kahden sivun novelli toimii loistavasti.

Liksomin jutut ovat selvemmin novelleja ja vähemmän absurdeja kuin muut tässä mainitut kirjat. Älyttömimmätkin tarinat voisivat olla totta tai ainakin tosina kerrottuja. Liksomin jutut eivät niinkään luotaa ihmismielen sisäisiä painajaisia kuin tosielämän painajaismaisimpia kohtaloita, joiden olemassaoloa emme muista tai halua muistaa. Liksom on itse asiassa lähempänä Maria Jotunia kuin Kafkaa. Minun päässäni Liksomin novellit kuuluivat samaan sarjaan Kafkan kanssa, mutta nyt kun luin nämä uudestaan, näyttää että Liksomin tekstien niputtaminen absurdiin lyhytproosaan saattaa olla jopa virhe. Nämä olivat ilmestyessään vain niin jotain aivan muuta että näyttivät absurdeilta. Vaikka myöhemmin tarkasteltuina Liksomin novellit ovat tendenssiltään pikemminkin jopa realistisia samassa mielessä kuin vaikka Minna Canth.

Liksom kuitenkin sysäsi liikkeelle suomalaiseen kirjallisuuteen aallon, joka tuotti runsaasti erilaista pätkäproosaa, ja sehän lipsahtaa helposti absurdin puolelle. Yksi selvästi Liksomille velkaantuneista teoksista on Panu Rädyn esikoisteos XYZ. Luin sen joskus hyvin nuorena ja kirja teki suuren vaikutuksen. Niin suuren, että kun loppupainosta kaupattiin divarissa nimelliseen hintaan, ostin niteitä kasan ja jaoin kavereille lahjaksi. Hieman suoraan sanottuna jännitti tarttua kirjaan uudestaan.

XYZ:n alaotsikkona on ‘romaani’, mutta tämä määre on pitänyt painaa peräti suojakanteen, mistä voi hitaampikin päätellä, että tekstiä ei sisällön perusteella voi tunnistaa romaaniksi. “Romaani” koostuu tekstinsirpaleista, jotka edustavat erilaisia tekstilajeja. On ruokareseptiä, proosanpätkää, senssi-ilmoitusta, horoskooppia ja vaikka mitä. Kokonaisuus on groteski. Sisäelimien keitto-ohjeet on heitetty murhakuvauksen ja fetisistisen henkilökohtaista-ilmoituksen kanssa rinnan. Ihmismieli näyttäytyy synkkien fantasioiden temmellyskenttänä. Kirjoittajana, siis ihan teknisesti, Räty on aivan omaa luokkaansa. Kaikki on kristallinkirkasta, ja eri tekstilajit on kirurgisen tarkasti laadittu oikeaan tyylilajiin. Ja Rädyllä on lähes hämmästyttävä kyky luoda mikrodraamoja jopa parilla sanalla. Pari esimerkkiä. Yksi “romaanin” luvuista kuuluu seuraavasti:

Sairaslomalla. Sappileikkaus meni hyvin. Ne käyttivät sitä uutta tähystysmenetelmää. Töihin ensi torstaina. Kesälomaan on sitten enää vain kuusi kuukautta.

Hämmästyttävä mininovelli, jossa rakentuu puheenparsi, tausta ja dramaattinen loppukäänne. Toinen esimerkki olkoon muinainen laji lankapuhelinten ajalta:

Tässä mä ja mun vastaaja. Jos sen on Juri, painu vittuun. Mitä sä sille selitit? Et sä oot leski ja lentokapteeni? Ootsä niin saanan tyhmä, että sä kuvittelet, etten mä kuule mitä tapahtuu? Mä käskin sun siskos hakee sun kamat täältä. Sekin sano, et sä oot paska jätkä. Joo Juri, vedä sä perse päähän. Muut jättäkää viesti äänimerkin jälkeen. Mä otan yhteyttä.

XYZ on minusta hyvä edelleen hyvä kirja. Se on tosin kiinnostavasti kahdessakymmenessä vuodessa muuttunut historialliseksi. Se on olennaisesti kirja ajalta ennen internetiä. Ensinnäkin suuri osa tekstilajeista on mielenkiintoisesti nyttemmin kadonneita. Esimerkiksi sanomalehden senssi-ilmoitus, puhelinvastaajaviesti, seksipuhelimet ovat mennyttä. Tilalla on sosiaalinen media. Toisinna XYZ tihkuu patoutunutta raivoa ja perversiota, jotka eivät valitettavasti enää tunnu kovin radikaaleilta. Ja “valitettavasti” ei tässä viittaa kirjan laatuun vaan siihen, mihin suuntaan maailma meni. Raivo ei enää ole patoutunutta, koska sen voi purkaa ja se myös puretaan nettiin. Kun XYZ ilmestyi 1994 Suomi oli syvällä lamassa, ja tunnelma oli todella ankea. Tuska purettiin sanomalehden yleisönosastoon. Samaan aikaan nousi merkillinen seksuaalisuuden aalto, joka ilmeni tissibaareina, seksipuhelimina, pornokauppoina ja kinky-klubielämän kukoistuksena. Nyt uuden laman aikaan kaikki tämä on internetissä ja aivan toisella tavalla kaikkien saavutettavissa. Ne yhteiskunnan vaietut marginaaliryhmät, joille Rosa Liksom ja Panu Räty aikanaan antoivat äänen, eivät enää ole samalla tavalla hiljaisia vaan ainakin osittain löytävät vertaisiaan ja kaikupohjaa somesta.

Panu Räty on julkaissut XYZ:n jälkeen vain yhden kaunokirjallisen teoksen, kafkahenkisen romaanin Muuri. Pitäisi kenties sekin kaivaa hyllystä ja lukea uudelleen. Räty jätti sen jälkeen kaunokirjallisuuden ja on tällä vuosituhannella toiminut journalismin puolella kirjoittajana, editorina ja kouluttajana, joissa hänellä on lähes legendaarinen maine. Kaunokirjallisuuden kannalta tämä on harmi. XYZ:ssa hän minusta ennakoi sitä mikä räjähti käsiin joitain vuosia myöhemmin internetin myötä. Minkälaisen fiktion hän mahtaisi tehdä maailmasta nyt?

Absurdin lyhtyproosan katsauksen viimeinen ja uusin kirja on Erkka Mykkäsen Kolme maailmanloppua, jonka alaotsikko on “kuvitelmia”. Mykkänen on selvästi enemmän absurdiin kallellaan kuin 1900-luvun lopun ahdistuneet, yhteiskunnallisesti painottuneet Räty ja Liksom. Verta tosin Mykkäselläkin roiskutetaan, mutta siitä huolimatta kokonaisuus on oudosti lämminhenkisen humoristinen. Mykkänen on monipuolinen kokonaistaiteilija, jonka nimi kannattaa panna mieleen. Tsekatkaa vaikka tämä Mykkäsen novellinsa pohjalta tekemä lyhytfilmi, jossa hän itse näyttelee pääosaa:

[youtube http://www.youtube.com/watch?v=G419_1Lc-N0&w=560&h=315]

#Lukuvuosi2016

11/50 Franz Kafka: Nälkävuosi
12/50 Italo Calvino: Kenraali kirjastossa
13/50 Veikko Huovinen: Rasvamaksa
14/50 Rosa Liksom: Tyhjän tien paratiisit
15/50 Panu Räty: XYZ
16/50 Erkka Mykkänen: Kolme maailmanloppua