Alastair Reynoldsista ja scifin psykedeelisyydestä
Sain vihdoin loppuun Alastair Reynoldsin Revelation Space -trilogian, jota olen työstänyt tammikuusta asti, koko vuoden. Olen sekakäyttänyt sitä paperi-, sähkö- ja äänikirjana, ja näistä rakkain on ollut äänikirja Storytelissä. Äänikirjat kestävät yhteensä lähes 80 tuntia, kahden viikon työtynnit. Mutta ne lukee John Lee, pelkkiin äänikirjoihin erikoistunut irlantilaistaustinen näyttelijä, jonka englannin ääntämys on uskomattoman tarkkaa ja nautittavaa. Joka kerran kun hän lausuu avaruusaluksen nimen “Nostalgia for Infinity”, ajattelen rupeavani tekemään ambientia vain jotta voisin samplata sen. Tässä näyte jos ette usko:
Reynoldsin kirjat kuuluvat scifin moderniin kaanoniin eivätkä suotta. Niissä on riittävästi ns. humanistista scifiä (ensimmäisen osan pääosassa on arkeologi) ja avaruustaisteluja on onneksi melko vähän ja ne on kirjoitettu realistisesti. Siis niin että todelliset fysiikan lait pätevät ja taktiikat/strategiat on valittu sen mukaan mikä todennäköisesti toimisi todellisuudessa eikä sen mukaan mikä näyttää parhaalta. Esimerkiksi uuden Star Warsin roiskinta häiritsi tämän jälkeen pahasti.
Oikeastaan ainoa asia, joka Reynoldsilla häiritsee, on ihmismielen ja -tietoisuuden korostaminen ja jonkinlainen psykedeelisyys, tajunnan laajentaminen. Tämä ei ole mitenkään eritysesti Reynoldsin oma juttu, vaan sama taipumus/klisee löytyy scifistä laajalti. Esim. 2001:n sinänsä hieno loppukohtaus on aina häirinnyt uskonnollissävyisessä LSD-tripissään. Tai muuten niin hieno Arrival: miksi pitää lopuksi antaa tietoisuudelle ominaisuus joka ei ole mahdollinen. Puhumattakaan muuten komean Interstellarin lopusta, jossa Matthew McConaughey päätyy johonkin höpsöön kummitusulottuvuuteen tönimään kirjoja tyttärensä kirjahyllystä. Reynoldsilla on joitain hienoja tietoisuuden variaatioita, kuten implantit joilla on paranneltu ihmisiä ja AI:t jotka on luotu skannaamalla ihmisaivot. Erityisen kiehtovia ovat ne pari avaruusalusta, jotka ovat tietoisia uskottavalla tavalla. Mutta tässäkin ihminen selviää neutronitähden gravitaatiosta niin, että jotenkin pelkkä tietoisuus säilyy. Huoh. Miksi?
Oscar Wilden toteamuksen mukaan ihmiset voivat koska tahansa uskoa mahdottomaan, mutta eivät koskaan epätodennäköiseen. Häiritsee esimerkiksi todella, jos dekkarissa matkapuhelinverkko on sattumalta alhaalla juuri silloin kun ihminen joutuu pulaan. Mutta on täysin ok, että poika saa pöllöltä kutsun velhokouluun tai että ihminen näyttää ikuisesti nuorelta samaan aikaan kun vintillä oleva muotokuva vanhenee. Spekulatiivisessa fiktiossa mahdottoman ja epätodennäköisen ero on tietysti erityisen häilyvä. Mutta haluan scifini hardcorena ja kun Reynolds muuten on niin tarkka fysiikassaan, psykedelia ärsyttää. Oikeastaan ainoa tajunnanlaajennusjuttu, josta olen pitänyt, on Stanislaw Lemin Solaris. Siinä vieras elämänmuoto aiheuttaa ihmisille hallusinaatioita näiden omista muistoista. Vaikka 50-luvulla kirjoitetussa Solariksessa on runsaasti nykyisin epätodennäköisiltä tuntuvia elementtejä, kuten tupakointi avaruusasemalla ja lankapuhelimet, kokonaisuus on erittäin uskottava, vain hurmaavasti vintage.
Mutta Reynoldsilla psykedeelinsyys on onneksi vain pieni halkeama muuten todella hienossa kirjasarjassa. (En tiedä mikä siinä onkin, että kaikkein parhaita kirjoista marisen eniten. Ehkä ammattitauti: hyvästä haluaisi tehdä vielä parempaa.) Laadukasta kovaa scifiä, suosittelen. Vaikka ne jotka tästä pitäisivät tiesivät tämän kyllä jo, joten eipä ollut tämäkään ylipitkä kirjoitus muuta kuin suunsoittoa. Menkää lukemaan kirjoja siitä.