Alberto Moravia: Keskipäivän aave
En muista, että olisin koskaan ostanut kirjaa takakannen perusteella, mutta nyt ostin. Kävin ohikulkiessani Makkaratalon Rosebudissa ja mukaan tarttui Alberto Moravian Keskipäivän aave koska juoniselostus kuulosti niin houkuttelevalta.
Nuori näytelmäkirjailija Riccardo Molteni on ryhtynyt rahan takia elokuvakäsikirjoittajaksi ja lähtee vaimonsa kanssa Caprille valmistamaan käsikirjoitusta Odysseus-elokuvaan. Kauniilla ja aurinkoisella saarella keskiöön nousee kuitenkin hänen tuore avioliittonsa.
Hiljalleen nuoren parin mutkistunut suhde alkaa kutoutua Odysseuksen ja Penelopen tarinaan, jota Riccardo yrittää työstää käsikirjoitukseksi. Kirjailijaa mietityttää elokuvahankeen [sic!] kaupallisuus ja hän kiistelee Homeros-näkemyksestään tuottajan ja ohjaajan kanssa.
Caprin komeat maisemat sekä meren tasainen aaltoilu luovat vahvan kontrastin nuoren kirjailijan levottomalle mielentilalle ja myrskyävälle ihmissuhteelle. Onko arkeen enää paluuta?
Pisteet sille, joka tuon on laatinut. Kuulostaa erittäin hyvältä.
(Jaa että miten usein kirjoja yleensä ostetaan takakannen perusteella? No asiaa on kyllä tutkittu, mutta kysymyksenasettelu on ollut sen verran epämääräinen, että mitään kovin yksityiskohtaista tietoa takakannen vaikutuksesta ei ole.)
Mutta Moravia. Takakansi vastaa sisältöä. Tavallaan. Kaikki mitä on takakannessa, on myös kirjassa. Mutta takakansi jättää sanomatta, että kaikki tuo tapahtuu kirjan jälkimmäisellä puoliskolla. Ensimmäinen puolisko on aikamoista jaarittelua nuoren parin asuntohuolista Roomassa.
1954 ilmestynyt (suom. 1956, Kai Vuosalmi) Keskipäivän aave edustaa tyylilajiltaan niin sanottua psykologista realismia. Tämä tarkoittaa sitä, että kertoja kuvaa päähenkilönsä mielenliikkeitä. Varsin perusteellisesti. Lajia on jossain määrin harrastettu jostain 1700-luvulta asti, mutta se tuli muotiin kun psykoanalyysi alkoi tulla tunnetuksi laajan yleisön keskuudessa. Keskipäivän aave sisältää tätä aikanaan trendikästä psykologiaa paitsi kerronnassa, myös Odysseus-asetelmassa, jota aivan ääneen analysoidaan Freudin kirjoitusten valossa.
Nykylukijan kannalta psykologinen kerronta ei valitettavasti avaa kovin kiehtovia sisäisiä maailmoja vaan näyttäytyy lähinnä tunnemössönä. Esimerkiksi:
Se syvä ilo, jota Emilia tunsi, kun ilmoitin hänelle toimenpiteeni, ja ne kummalliset, sekä laatunsa että voimakkuutensa vuoksi minulle täysin käsittämättömät tunteet, jotka hänessä havaitsin astuessamme ensimmäistä kertaa vielä tyhjään ja kalustamattomaan huoneistoomme, saivat kuitenkin minut joksikin aikaa unohtamaan levottomuuteni. Olen jo sanonut, että kodinkaipuulla oli Emiliassa kaikki intohimon ominaisuudet. Lisään vielä, että sinä päivänä olin myös huomaavinani tuon intohimon olevan salaisessa ja selittämättömässä yhteydessä hänen olemuksensa aistillisiin kerroksiin.
Huoh. Jos kirjoittajille yleensä neuvotaan “show, don’t tell”, Moravia harrastaa lähinnä telliä, eikä juuri lainkaan show’ta. Lisäksi tekstiä ei ole juuri rytmitetty kappalejaoilla, ja pokkari on oletettavasti kuvattu alkuperäisestä kirjasta, jolloin kirjasinta on pienennetty ja marginaalit ovat olemattomat, joten kokonaisuutena kirja on varsin raskaslukuinen.
Mutta kaikesta huolimatta jutussa oli 50-luvun Rooman glamouria ja eurooppalaisen taideleffan klangia, joten jatkoin. Olihan sitä takakannessa luvattua Capria ja Odysseusta tultava. Ja puolivälistä alkaen sitä myös tuli. Asetelma on kuin onkin aika hyvä. Ja tulkinta Odysseuksesta on myös varsin kiinnostava. Moravia esittää saksalaisen elokuvaohjaajan suulla, että Odysseus ei palaa kotiin Ithakalle, koska hänen liittonsa Penelopen kanssa on onneton. Odysseus keksi kaikki mahdolliset meriselitykset sille, ettei hänen tarvitsisi mennä takaisin ja kohdata nainen joka halveksii häntä.
Kokonaisuus on nykylukijan kannalta hiukan kahtalainen. Idea ja asetelma on paljon kiinnostavampi kuin raskaslukuinen toteutus. Moravian olisi kannattanut keskittyä Caprille ja unohtaa sata ensimmäistä sivua kuten takakannen laatija. Mutta toisaalta kirjassa on kyllä myös kaikki takakanteen päätynyt. Joten kirjasta tulisi luultavasti hieno elokuva: joku miettisi kokonaisuuden uudelleen, sisäinen tunnemössö jäisi väkisinkin kerronnasta kun sisäinen maailma olisi siirrettävä tapahtumiin ja ympäristöön. Ja tietysti näyttämönä olisi 50-luvun Capri, jonka melkein itsestään näkee diaväreissä ja jäljittelemättömän tyylikkäänä.
Kuinka ollakaan Keskipäivän aaveesta on tehty filmatisointi, jossa naispääosaa esittää Brigitte Bardot. Tosin ohjaajana on ollut Jean-Luc Godard, joten lopputulosta voi vain arvailla. Mutta niin paljon kuitenkin pidin kirjasta, että haluan ehdottomasti nähdä elokuvaversion. Jos joku tietää, mistä tuon saa helposti käsiinsä, saa kernaasti vinkata.
1/50 Jeff VanderMeer: Authority
2/50 Jeff VanderMeer: Acceptance
3/50 Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat
4/50 Haruki Murakami: 1Q84, osa 3
5/50 Michael Ondaatje: Anilin varjo
7/50 Alberto Moravia: Keskipäivän aave
Elokuvaversiosta (Le Mépris) ei ole julkaistu Suomessa kuin blu-ray versio, joka on taitanut poistua myynnistä aikoja sitten. Olihan se mukana Godard-boksillaki, joka kylläkin on myös kadonnut kaupoista. Leffa on hyvä, hyvin kauniisti kuvattu ja musiikki on upeaa. Pääpariin (Bardot ja Piccoli) on tihkunut Godardin ja Anna Karinan suhdetta, ja Fritz Lang on päässyt mukaan myös!
Näköjään sitä saisi Filmihullusta edelleen, suolaisehkoon 32 euron hintaan. Godard-boksi on valitettavasti loppu. On pidettävä silmät auki, jos tulisi jostain vastaan.
m.
Olemme vissiin osuneet samoihin aikoihin samaan Makkaratalon Rosebudiin, sieltäpä juuri minunkin matkaani tarttui tuo Moravian klassikko. Ja sen luettuani myös tein lukukokemuksesta kertovan postaukseni: http://paivirastas.blogspot.fi/2016/02/kirjakokemus-alberto-moravian.html.
Kyseessä ei ole kirja-arvio vaan kuvailen siinä pikemmin fiiliksiäni ja ajatuksia, joita kirja herätti. Olen samaa mieltä siitä, että kirjailija ei näytä, vaan kertoo. Mietin tuota itsekin. Mutta mikäs minä olen suurta taiteilijaa moittimaan.
Olen aika kärsivällinen lukija eivätkä alkuosan jaaritukset niin kovasti häirinneet – nehän pohjustavat tulevaa. Nojaa, ehkä vähän vähemmänkin olisi piisannut. Caprilla koko homma saavuttaa lakipisteensä, mutta alkupuolikin on sinällään merkityksellinen. Mutta ehkä kirjoituksessa otitkin kantaa siihen, miten takakannen esittelyteksti suhteutuu itse kirjaan?
Pohdin itse paljon sitä, että kirjassa ei ollut yhtään kovin miellyttävää henkilöä. Elokuvamaailman lainalaisuudet, avioparin kyvyttömyys kohdata tilannetta, mies nössö, vaimo täysin tunnekylmä, pistivät pohtimaan, millaisia me ihmiset oikein olemme.
Elokuvaa en ole nähnyt.
Kiitos kiinnostavasta tekstistä!
Jos olisin ollut tämän kirjan kustannustoimittaja, olisin rohkaissut aloittamaan romaanin sillä, että lähdetään Caprille. Tai vaihtoehtoisesti kuljettamaan juonen niin, että Roomassa on vain johdanto, luku tai pari, ja Caprille lähtö tapahtuu hyvin pian alun jälkeen ja toimii point of no returnina. Ottaen huomioon kuinka paljon kerronta tapahtuu päähenkilön pään sisällä Capria edeltävät tapahtumat, jotka toki ovat merkityksellisiä kokonaisuuden kannalta, olisivat aivan hyvin voineet tulla kerrotuksi takaumina.
Tässä mielessä takakannen laatija oli mielestäni virtaviivaistanut tarinaa oikeansuuntaisesti.
Mutta näitä nyt on helppo huudella täältä 60 vuotta myöhemmin ja vaatia juuri oman maun mukaisia ratkaisuja. Että ei tämä varsinainen moitekaan ollut. Kirja on klassikko, joten se on puhutellut runsain mitoin lukijoita tämmöisenä kuin se on.
m.