Rivien välistä
Rivien välistä

Haruki Murakami: 1Q84

Englanninkielisen laitoksen kanteen haettu sitaatti The Timesista on turhankin osuva: 'A work of maddening brilliance'.
Englanninkielisen laitoksen kanteen haettu sitaatti The Timesista on turhankin osuva: ’A work of maddening brilliance’.

Robert McKee kirjoittaa elokuvien kirjoittamiseen opastavassa kirjassaan Story että jatkuvasti tulee vastaan käsikirjoituksia, jotka ovat kirjalliselta ilmaisultaan briljantteja, mutta tarina on tylsä, tavanomainen, huonosti rakennettu tai puuttuu kokonaan. Sen sijaan juuri koskaan ei tule vastaan käsiksiä, joiden tarina imee mukaansa, liikuttaa, panee ajattelmaan ja tulee uniin, mutta kirjallinen ilmaisu on kömpelöä ja dialogi huonoa.

McKee kirjoittaa elokuvista, mutta täsmälleen sama pätee kirjakustantamoon lähetettäviin käsikirjoituksiin. Hyvät tarinat ovat harvinaisempia kuin hyvä ilmaisu. Julkaistujen kirjojen kohdalla upea tarina ja surkea ilmaisu on vielä harvinaisempi yhdistelmä, koska kustannustoimittajan on verraten helppo editoida ilmaisu kuntoon, kunhan tarina on terve.

(Ja nyt kuulen jo päässäni Tommi Melenderin äänen, joka sanoo, että romaanissa ei tarvitse olla tarinaa. Eikä tarvitsekaan, myös ilmaisun tai ajattelun varaan voi rakentaa, mutta se on toisen luennon aihe.)

McKeen toteamus tuli mieleeni kun luin Haruki Murakamin 1Q84:ää. Murakami on merkillinen kirjailija. Hänelle sallitaan jos jonkinlaisia kirjallisia puutteita, joita kukaan muu ei missään tapauksessa saisi anteeksi. Murakamin teoksista monet ovat uuvuttavan toisteisia, täynnään kömpelöä juonenkuljetusta ja syvällisen näköisiä lausahduksia jotka lähemmässä tarkastelussa osoittautuvat tyhjiksi. Siitä huolimatta hän on vuodesta toiseen Nobel-spekulaatioissa. Ja siitä huolimatta minäkin pidän häntä yhtenä parhaista.

Murakamin tunnelma on niin vahva, että hänen kirjojaan lukee mielellään siitäkin huolimatta, että käsi jatkuvasti hamuaa editointikynää. Ensimmäinen Murakami, johon pahaa-aavistamattomana tartuin oli Suuri lammasseikkailu. Se oli jotain aivan muuta kuin mikään siihen mennessä. Erityisesti tunnelma, maailma jonka Murakami luo, on ainutlaatuinen. Jatkuvasti lammasseikkailua lukiessani mietin, onko tämä naiivi vai salaviisas. En oikein päässyt varmuuteen.

Olen lukenut sen jälkeen useita Murakamin kirjoja, ainakin teokset Dance, Dance, Dance, Sputnik, rakastettuni, Mistä puhun kun puhun juoksemisesta, The Elephant Vanishes ja Kafka rannalla, joka on lukemistani Murakameista  ylittämätön. Norwegian Wood jäi minulta kesken, samoin Värittömän miehen vaellusvuodet. Edelleenkään en osaa sanoa, onko Murakami naiivi tarkoituksella vai naiiviuttaan. Ehkä sillä ei ole väliä.

1Q84:ssä nousevat esiin Murakamin parhaat ja huonoimmat puolet sellaisena keitoksena, että mieleni teki jatkuvasti heittää kirja roskiin, mutta siitä huolimatta luin kaikki ziljoona sivua loppuun asti.

Romaanissa kaikki kerrotaan kahteen, kolmeen, neljäänkin kertaan. Ensin kerrotaan, että Tengosta tuntui kummalliselta. Sen jälkeen tulee Tengon sisäinen repliikki: Tuntuu kummalliselta, Tengo ajatteli, ja tämän jälkeen Tengo tekee vielä lyhyen kertauksen siitä mitä hänelle on viimeisen parin sivun aikana tapahtunut ja kuinka hänestä on tuntunut kummalliselta. Aargh! Miksi kustannustoimittaja ei ole tehnyt mitään? 1Q84:n lyhentäminen olisi niin helppoa, että se onnistuisi alkeiskurssin ensimmäisenä harjoitustyönä. Miksi sitä ei ole tehty?

Samaan aikaan Murakami rakentaa kuitenkin hienonhienon tunnelman ja oman maailmansa, jolle ei helposti löydy vertaista. Maailman, jossa haluaa viettää aikaa. Maailman, jossa seikkaillessaan lukija on kiitollinen siitä, että sivuja on vielä satamäärin jäljellä. Ja tarina on hyvä. En voi väittää täysin aukottomasti hahmottaneeni, kuka lopulta teki mitä ja mikä oli pikkuväen osuus, mutta se ei haittaa.

1Q84 on hyvä esimerkki kirjasta, joka tekee kirjojen tähtiluokittelun vaikeaksi. Jos tälle pitäisi antaa tähtiä, voisin antaa 5 tähteä tunnelmasta ja silti vain yhden tähden kerronnasta. Kokonaisuus voisi sitten olla mitä tahansa tältä väliltä. Englanninkielisen laitoksen kanteen haettu sitaatti The Timesista on turhankin osuva: ’A work of maddening brilliance’. Toden totta, raivostuttavaa nerokkuutta.

Vielä on mainittava suomennos. Tämä, kuten aiemmatkin Murakamit on suomennettu englanninnoksen kautta, joten on mahdoton sanoa, mitä kaikkea katoaa matkan varrelle, mutta ainakin Aleksi Milonoffin suomennos on erittäin hyvää ja selvää suomea. Sitä lukee mielikseen.

Nyttemmin Murakamit on ruvettu kääntämään suoraan japanista, mutta esimerkiksi Värittömän miehen vaellusvuodet jäi minulta kesken, koska teksti on hahmotonta massaa, jota joutui lukemaan uudelleen ja uudelleen eikä silti ymmärtänyt mitä tässä itse asiassa yritettiin sanoa. En osaa japania enkä siis tiedä, onko vika suomennoksessa vai alkuteoksessa. Mutta en voi olla ajattelematta mahdollisuutta, että englannintaja on aiemmissa teoksissa selkeyttänyt ja länsimaistanut ilmaisua sen verran, että suomennos on ollut ylipäätään luettavissa. Found in translation?

Jos muuten joku muukin kuin minä kaipaa Murakamin tunnelmaa mutta parempaa ilmaisua, suosittelen Pilvikartastosta tunnetuksi tullutta David Mitchelliä. Hänen kaksi ensimmäistä romaaniaan, toistaiseksi suomentamattomat Ghostwritten ja number9dream ovat silkkaa murakamia, mutta paremmin kirjoitettuja.

#lukuvuosi2016

1/50 Jeff VanderMeer: Authority

2/50 Jeff VanderMeer: Acceptance

3/50 Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat

4/50 Haruki Murakami: 1Q84, osa 3

Kommentit (2)

  1. […] taannoin Haruki Purukumin 1Q84:stä jutun, joka herätti epäkiivasta, mutta kiinostavaa keskustelua FB-seinälläni. Yksi kysymys oli, mikä […]

    1. […] VanderMeer: Authority 2/50 Jeff VanderMeer: Acceptance 3/50 Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat 4/50 Haruki Murakami: 1Q84, osa 3 5/50 Michael Ondaatje: Anilin varjo 6/50 Jaana Janhila: Viiltoja 7/50 Alberto Moravia: […]

      Vastaa

      Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *