Kuka murhasi Roland Barthesin?
Minulla oli joskus liitukaudella ilo osallistua Esa Saarisen viimeiseen proseminaariin Helsingin yliopiston teoreettisen filosofian laitoksella. Sen jälkeen hän joutui lähtemään mutta kukoistutti sitäkin menestyksekkäämmin yritysmaailmaa. Esan seminaarissa oli “sähköistävä tunnelma”. Jokaisen kokoontumisen aluksi Esa kätteli kaikki osallistujat. Toisten töistä kuului innostua ja niitä piti ylistää. Toisin kuin muissa seminaareissa opponentin tehtävä ei ollutkaan etsiä esitelmästä vikoja vaan “väkeviä pointteja”. Se hämmensi aluksi, koska riippumatta siitä, olivatko esitelmät nerokkaita vai silkkaa tauhkaa, Esa kuvaili niitä termeillä “säkenöivä”, “kiihottava” tai “kasapanos”. Tein oman proseminaarityöni Roland Barthesista. Saarinen sanoi, että esitelmäni “panee haukkomaan henkeään”. Siitäkin huolimatta että kaikkia kehuttiin yhtä lailla ja täysin läpinäkyvän katteettomasti, nämä sanat syöpyivät mieleen. Esalla oli ehkä kielen seitsemäs funktio hallussaan.
Suhtaudun Saarisen kukoistusfilosofiaan hieman ristiriitaisesti. Se oli tuohon aikaan yliopistolla outoa, tavallaan naurettavaa, mutta samalla lumoavaa ja aidosti inspiroivaa. Ja tätä nykyä sama ideologia on tunkeutunut kaikkialle yhtäältä työilmapiirikonsulttien pakkohymypositiivisuutena, toisaalta oikeistolaisena innovaatiopöhinäpuheena, jotka molemmat ovat ongelmallista retoriikkaa. Mutta minulle Saarisen proseminaari oli silti “räjähdysvoimainen katapultti”. Sen jälkeen filosofian laitoksella ei enää sopinut puhua “nykyranskiksista” vaan oli keskityttävä analyyttisiin. Mutta minun mieltäni Kristeva, Derrida, Foucault ja eritysesti Barthes kutittelivat paljon enemmän kuin loogiset empiristit.
Laurent Binet’n Kuka murhasi Roland Barthesin on siis paperilla täydellinen kirja minulle: Da Vinci -koodia parodioivan rakenteen päälle rakennettu hassuttelu strukturalismin jälkeisen filosofian maailmassa. Ja ihan hauskahan se onkin.
Mutta minun puolestani ei olisi tarvinnut tehdä rakentaa niin paljon trilleriä ja parodiaa. Huomasin harppovani toimintaosuuksia, takaa-ajoja ja huumeita, seksiä ja rock’n’rollia sisältäviä bilekohtauksia. Sen sijaan aina kun vuorossa oli asianmukaisella danbrownkömpelyydellä kohtauksen päälle liimattu faktalaatikko-osuus, jossa referoitiin jälkistrukturalistisia teorioita, olin hereillä. Mieleen palasi se riemastuttava mindfuck, joka Barthesin & kumpp. lukeminen aikanaan oli.
Mannermainen perinne on aina perustunut huomattavassa määrin retoriikkaan ja yleiseen seksikkyyteen. Niin poststrukturalistit kuin heidän edeltäjänsä eksistentialistitkin olivat tieteellisesti hatarahkolla pohjalla mutta sitäkin coolimpia ja suositumpia. Tästä Binet ottaa aika paljon irti.
Binet nostaa keskiöön kielen performatiivisuuden. Sen miten kielen avulla tehdään asioita. Kirjassa metsästetään mystistä kielen seitsemättä funktiota, jonkinlaista loitsufunktiota, jonka avulla maailmaa voisi hallita. En sano että Binet kutistaa koko strukturalistisen perinteen pelkäksi retoriikaksi ja show offiksi, mutta melkein. Pohjimmiltaan substanssi on Binet’n kirjassa pelkkää puhetta. Se tuntuu vähän antikliimaksilta.
Mutta toisaalta mitä muistan filosofian opinnoista? Muistanko von Wrightin ajattelua käsitelleet luennot tai Leibnizin teoriat? En, mutta muistan yksityiskohtia myöten Esa Saarisen proseminaarin, jonka sisältö oli, noh, Saarisen erikoinen retoriikka. Ja se näköjään vaikutti enemmän kuin ne tieteellisesti pätevämmät luennot.
Ja okei, myönnetään, luultavasti en tartu seuraavaksi Bertrand Russelliin vaan haen hyllystä Roland Barthesin Tekijän kuolema, tekstin syntymän. Ja se on Binet’n kirjan ansiota.