Lakatkaa lyömästä kirjakauppoja

Arvoisat kulttuurijournalistit, lakatkaa kiusaamasta kirjakauppoja. Tänään oli Helsingin Sanomissa juttu, jossa nostetaan esiin kirjakauppojen kustantajilta tiristämät markkinointituet eli erilaiset kynnysrahat, joilla kirjat voivat saada paremmin näkyvyyttä kirjakaupoissa. Tätä ennen on viime aikoina kauhisteltu Akateemisen kirjakaupan rappiota, kun yksi kirjalaareista, anteeksi, jylhistä, mahonkisista kirjalaivoista oli poistettu, äimistelty sitä sitä että kirjakauppa pyytää rahaa kirjailijavierailuista ja milloin mitäkin. Kulttuuriosastoja lukemalla voisi luulla, että suomalaisten heikentynyt lukutaito johtuu yksinomaan kirjakaupoista.

Ei johdu.

Markkinointituet ja muut pikkuväännöt ovat aina olleet osa kirjakauppojen ja kustantajien välisiä neuvotteluja, mutta ne ovat pikkunahistelua, joka kuuluu asiaan kaikessa kaupankäynnissä. Pyydetäänkö maksua jostain julistekulusta on kokonaisuuden kannalta yhdentekevää. On totta, että kirjakaupat ovat ahtaalla ja saattavat käyttäytyä lyhytnäköisesti ja jopa itsetuhoisesti. Jos päästää kustantajat rahalla sisään kirjakaupan paraatipaikoille, saattaa saada rahaa, mutta menettää rakkautta. Se on ehkä tyhmää, mutta ei äimistelyjutun arvoista.

Jaa miten niin tyhmää? Maailmalla toimitaan toisin. Annan esimerkin: Brittien suurin kirjakauppaketju Waterstones oli muutama vuosi sitten konkurssin partaalla, mutta onnistui kääntämään toiminnan kannattavaksi. Osittain syynä oli se, että Waterstones nimenomaan kieltäytyi ottamasta kustantajien tuotteita rahalla sisään. Aiemmin oli tyypillistä, että kustantajan pusku-uutuutta otettiin esimerkiksi 20 000 kappaletta myymälöihin näyttävästi esille, mutta niitä myytiin vain 2 000 ja loput 18 000 palautui. Waterstones sai hyllytilaa myymällä jopa 30 miljoonaa puntaa vuodessa, mikä varmaankin lämmitti hetkellisesti pankkitiliä, mutta kokonaisuuden kannalta vaikutus oli erittäin kielteinen. Kun asiakas tuli kirjakauppaan, siellä oli vain kirjoja, jotka eivät lainkaan kiinnostaneet.

Waterstones luopui järjestelystä ja antoi päätäntävallan myymälöiden henkilökunnalle. He saivat koota valikoiman ja valita mitä nostetaan näytille. Lontoossa toimivat eri asiat kuin maaseudulla, ja idässä eri asiat kuin lännessä. Rohkea siirto kannatti. Waterstones onnistui kuin onnistui oikaisemaan syöksykierteensä. Jos ette usko, lukekaa vaikka tämä Guardianin juttu.

Suomessa lukijalähtöistä paikallismallia rakentavat pienet riippumattomat kaupat kuten Nide Helsingissä tai Pieni Kirjapuoti Turussa. Suurten ketjujen kohdalla kehitys on ollut päinvastainen. Isot kirjakauppaketjut Suomalainen ja Akateeminen ovat siirtyneet suurten kustantamojen omistukseen ja on päivänselvää, että esimerkiksi Suomalainen Kirjakauppa suosii emoyhtiönsä Otavan kirjoja nostamalla niitä paremmin esiin ja markkinoimalla niitä enemmän. Riippumatta siitä kiinnostavatko ne lukijoita. Se saattaa olla huonoa strategiaa, mutta rikos se ei ole eikä edes moraalisesti arveluttavaa.

Joten arvoisat kulttuurijournalistit, lakatkaa lyömästä kirjakauppoja. Samaan aikaan persuhallitus leikkaa koulutuksesta. Siellä suomalaista kirjallista kulttuuria tuhotaan. Menkää niitä kurmoottamaan.