Toinen tietää toinen ei, mutta kohta tietää ja karvaasti! Jouko Turkka 1942–2016

Te tiedätte Rorschachin musteläiskätestin, eikö niin? No, se toimii suunnilleen niin, että jos testattava näkee kuvassa lepakon tai jäniksen, jonka kaikki muutkin näkevät, hän on normaali. Kiinnostavia ovat ne, jotka näkevät kuvassa jotain uutta, jotain mitä muut eivät ole siinä hahmottaneet, vaikkapa vaginan tai Seitsemän veljestä. Tämmöisessä tapauksessa on kaksi vaihtoehtoa: Jos testaaja pystyy myös hahmottamaan kuvassa saman vaginan, testattava on luova. Jos testaaja taas ei pysty ymmärtämään, miten kuvassa voisi mitenkään olla Seitsemän veljestä, testattava on osoittautunut mielipuoleksi.

Näin toimii myös taide. Taiteilija hahmottaa maailman eri tavalla ja näyttää sen meille. Jos me vastaanottajat pystymme taideteoksen avulla näkemään saman, taide toimii ja taiteilija on nero. Mitä yllättävämmän kulman taiteilija tarjoaa, sitä nerompi hän on. Mutta jos raja ylitetään eikä vastaanottaja enää kykene tunnistamaan maailmassa samaa kuin taiteilija, tämä on hullu tai taide kelvotonta.

Jouko Turkka oli hullu ja nero. Hän näki maailman toisin. En ota kantaa Turkan teatteri- ja televisiotöihin tai koulutusmetodeihin, ja hänen viimeiseksi työkseen jäänyt kivinäyttely ilmeisesti meni objektiivisestikin aidan sille puolelle, jossa vain Turkka itse näki kivissään mitä näki. Mutta hänen kirjansa olivat enimmäkseen nerokkaita.

Turkan keskeiset kaksi teosta ovat Aiheita ja Häpeä. Aiheita (Otava, 1982) on kokoelma erilaisia aiheita, joista Turkka oli joskus ajatellut kirjoittaa. Kirja on, kuten Turkka parhaimmillaan ylipäätään, assosiaation ilotulitusta. Häpeä (Otava, 1994) puolestaan ”vaellusromaani”, rakenteeltaan riemastuttavan räjäytetty tavalla, jota on nykykirjallisuudessa ikävä. Se on täynnä turkkamaista puhetta, jonkinlaista esseistiikkaa, kuvitelmia ja vaikka mitä. Mutta jotenkin sopasta muodostuu romaani. Molemmat ovat kestäneet hyvin aikaa. Niitä tulee selailtua aika ajoin muistaakseeen, että maailman voi nähdä myös toisin.

Annan esimerkin. Häpeässä on kuin ohimennen hämmästyttävä analyysi ja tulkinta Seitsemästä veljeksestä ja Tuntemattomasta sotilaasta:

Seitsemän veljestä […] Sehän on kansakunnan syntyhistoria, kuten sen jäljitelmä Tuntematon sotilas. Miestyyppit jotka kuvaavat kansakunnan maakuntia syntyvät, saavat määrittelynsä ja lähtevät siitä kävelemään todellisuuteen. Se taas on jäljitelmä Raamatun Israelin pojista, joista sikisi valitun kansakunnan kokonaisuus.
Nyt kansakunta on hajonnut aivan toisenlaiseksi joukoksi, liuennut aivan uusiksi yhdistelmiksi. Verrattuna Kiven luomaan kuvaan sitä ei ole olemassakaan, mutta Kiven kuva elää sen päällä, vaikuttaa ja heijastuu koko ajan, juhlavalokuvana, ihanteena, kauniina valeena joka estää näkemästä todellisuutta sellaisena kuin se on.

Häpeä sai aikanaan paljon huomiota ja sitä kai myytiinkin kelvollisesti. Se oli Finlandia-ehdokkaana, ja Hesari kirjoitti siitä kiittävän arvion, joka sekin on näemmä kestänyt aikaa. Aikanaan kirjaa kohuttiin siksi, että Turkka purki siinä seksisuhdetta oppilaaseensa Merja Larivaaraan. Hässäkässä tiivistyvät Turkan puolet. Hän hallitsi oman aikansa mediahuomion täydellisesti kuin Donald Trump nykyisin. Hän myös täysin häikäilemättömästi käytti ihmisiä hyväkseen. Mutta toisaalta nyt kun Häpeää lukee, se toimii romaanina todella komeasti, oli taustalla todellisia tapahtumia tai ei. Ja se on romaanin kannalta jopa yhdentekevää. Näiltä osin en oikein tiedä, miten tähän epäeettisesti tuotettuun taideluomaan pitäisi oikein suhtautua.

Turkan keskeisten teosten kustannustoimittajana toimi Martti Anhava, jolta Otavassa työskennellessäni säännöllisesti tiedustelin, saadaanko Turkalta vielä kirjaa. Rivien välistä ymmärsin, että jotain käsikirjoitusta oli vuosien saatossa nähty, mutta että kirjaa ei tule. Ehkä hyvä niin. Melkein toivon, että Turkka hävitti paperinsa.

Turkalta julkaistiin proosakirjojen ohella muutama näytelmä. En ole jaksanut niistä teksteinä kovin paljon innostua, mutta Hypnoosi/Lihaa ja rakkautta -niteen esipuheesta löytyy draaman määritelmä, jota olen siteerannut töissä niin usein että hävettää. Kaivettakoon se nyt tähän esiin kokonaisuudessaan:

Voiko näytelmää lukea? Ei oikeastaan, koska sitä ei voi kirjoittaakaan. Se mitä näytelmässä on ei ole saatavissa näkyviin kirjoittamalla: tilanne ja väärinkäsitys – ja aina se että toinen tietää toinen ei, mutta kohta tietää ja karvaasti!