Anna-Leena Härkönen: Linnan romaani kestää vaikka kymmenen filmatisointia

Kävin katsomassa uusimman version Tuntemattomasta sotilaasta. Se toimi, taas kerran. Olen pitänyt kaikista kolmesta elokuvasta. Tosin Laineen elokuvassa näytellään vanhanaikaisen reippaalla kädellä. Mutta Linnan loistava dialogi toimii siinäkin. Myös kauhu välittyy katsojalle.

Anna-Leena Härkönen
Anna-Leena Härkönen

– Jeesus, kuinka tuolla voi ihminen olla? kysyy yksi sotilaista katsellessaan kauempaa tykistökeskitystä.
Niin, miten?
Lempihahmoni on Vanhala, joka jaksaa nauraa samalle asialle tuhat kertaa. Hänen elämänasenteensa on lohdullinen, samaan pyrin minäkin. Jos on pienikin aihe nauraa, naura! Uusimmassa elokuvassa Vanhalaa esitti hurmaavasti Hannes Suominen.

Hyvä ratkaisu oli myös se, ettei yksittäisen sotilaan kuolemasta tehty kertaakaan numeroa. Vaikka henkilö olisi ollut keskeisessä roolissa, hän vain kuoli pois ja tarina kulki eteenpäin. Niinhän se on ollut myös todel­lisuu­dessa.
Ehkä koskettavin kuulemani kommentti Louhimiehen elokuvasta oli se, kun ystäväni sanoi: ”Nyt mä pystyn antamaan mun isälle anteeksi”. Isä oli sodassa traumatisoitunut veteraani, joka sai hulluuskohtauksia, kivitti lapsiaan ja paiskoi heitä pitkin seiniä.

Odotetusti Louhimiehelle ja muulle työryhmälle esitettiin ensi-illan kynnyksellä typeriä kysymyksiä. Miksi naiset eivät saaneet suurempaa roolia? Miksi etulinjan naisia ei kuvata juuri lainkaan? Vastaus: heitä ei ollut siellä. Teoksen nimi on Tuntematon sotilas, ei Tuntematon lotta! Yksi naistuttavani väitti, että naisilla oli sota-aikana paljon raskaampaa kuin rintamalla taistelevilla miehillä. Heidän kun piti ihan yksin hoitaa koti ja karja. Minä väitän, että rintamalla oli rankempaa. En tosin ole ollut kummassakaan paikassa.
Elokuvan nähtyäni innostuin lukemaan sensuroimattoman Tuntemattoman eli Sotaromaanin. Kieltämättä jotkut poistot tuntuivat järkeviltä. Linna intoutui välillä selittelemään liikaa henkilöhahmojaan ja paasaamaan paatoksellisesti.
Jotkut sensuroinnit taas tuntuivat naurettavilta. Mitä sillä on väliä, jos romaanihahmo huutaa neljä kirosanaa ja niistä yksi napsaistaan pois? Alapäähuumoriakin oli siloiteltu, mikä on sääli. Luulisi, että nimenomaan sitä rintamalla viljeltiin ”mielialan kohottamiseksi”.

Sotaromaanin edetessä aloin puhua kuin Rokka. Itsetuntokin kohosi taivaisiin.
– Mie ku hoijan asiat niin ne hoituu! kailotin miehelle. Kuule sie ukko, jos sie tarttet oikeen hyvvää pullanpaistajaa niin täs siul on sellane!
– Kuinkahan kauan tuo kestää? mies kysyi masentuneena.
– En tiedä.
Se jatkui niin kauan kuin romaanin lukeminenkin.

Järkyttävää, miten huonosti ruokahuolto rintamalla toimi. Miehet joutuivat kauhun ja kylmyyden lisäksi kärsimään nälkää. Miten he pystyivät taistelemaan ilman kunnon ravintoa? Ei sitä ruokaa varmaan ollut liikaa siviileilläkään, mutta luulisi että sotilaitten saamaa ruokaa olisi pidetty kaikkein tärkeimpänä. Tai no, entä kotirintaman lapset?
Tuntemattoman sotilaan tulkinnat ovat muuttuneet elokuva elokuvalta brutaalimmiksi ja todellisemmiksi. Hyvä niin. Ja Linnan romaani on niin hieno, että minusta sen voisi filmatisoida vielä vaikkapa kymmenen kertaa. Tulen katsomaan kaikki versiot. Anta soitta nii saatanan ­taval!

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *