Sanan voimalla
Sanan voimalla

Anna-Leena Härkönen sai mukavan illan päätteeksi kyynärpäihinsä ilon arvet

Vietin alkukesästä pitkän illan ystävien luona. Aamulla huomasin, että molemmat kyynärpäät ovat veressä.
Olin istunut samassa asennossa noin seitsemän tuntia, kyynärpäät pöytää vasten hankautuen. Mutta oli se sen arvoista. Kyynärpäissäni oli ilon arvet.

Anna-Leena Härkönen
Anna-Leena Härkönen

Katja Kallion hieno romaani Yön kantaja kertoo Amanda Aaltosesta, mielisairaalapotilaasta, joka elää eristyksessä Seilin saarella. Tarina on tumma, mutta silti siitä löytyy myös paljon iloa.
Mikä riemu, kun Amanda pääsee ”vapaakävelijäksi” ja saa kiertää saarta itsekseen. Ja kun hoitaja antaa hänelle suklaarasian silkkirusetin, Amanda tuntee saaneensa valtavan aarteen.
Suljetussa, ankarassa yhteisössä on myös ainutlaatuisia hetkiä kuten yhteislaulu potilaitten ja hoitajien kesken. ”Ja hetken aikaa tuntui siltä kuin se riittäisi ja olisi jopa ihan hyvä. Ihan hyvä.”

Ilo koostuu yllättävän pienistä asioista. Kahvikupin lämmin kylki ja tuore sanomalehti aamulla.
Uusi poskipunasivellin. Nordean virkailijan kärsivällisyys tilanteessa, jossa itsellä menee hermot.
Viimeksi ilahduin, kun eräs ratikkakuski paljasti rakastavansa työtään. Se on kuulemma ihanaa. Ja minä olin aina ajatellut säälien, että miltähän tuossa kopissa tuntuu nököttää.
Kun paistoin kerran pinaattilettuja, tunsin äkkiä suunnatonta iloa ja rauhaa. Pannun tirinä ja taikinan kaataminen tuntui terapeuttiselta. Vaikka pari ensimmäistä lettua hajosi, niin kuin minulle aina käy, en välittänyt.
Pääsiäisenä söin ystäväni valmistamaa intialaista ruokaa, joka oli niin hyvää, että se lamautti minut hetkeksi.
– Tämä on parasta intialaista, jota mä olen koskaan syönyt, sanoin.
Ystävääni alkoi itkettää, ja minäkin nielin kyyneliä. Jatkoimme syömistä itkien. No, tuo nyt ei aivan pidä paikkaansa.

Olen päättänyt jo vuosia sitten, että jos minulla on jotain positiivista sanottavaa jollekin ihmiselle, sanon sen heti. Aiemmin arkailin sitä. Pelkäsin, että minua pidetään makeilijana, koska positiivisen palautteen antaminen ei ole oikein muotia tässä maassa. Mutta nyt en enää pelkää. Jos on hyvää viestiä, välitän sen eteenpäin.
Myös itsestään voi sanoa mukavia asioita.
– Mä oon kiva, totesi ystäväni kerran levollisesti, ilman mitään erityistä syytä.
– No niin olet, minä myönsin.
Joskus on vain päätettävä olla iloinen, vaikka mitään syytä ei olisi.
– Ei ihminen naura, koska on iloinen, hän on iloinen, koska nauraa, kirjoittaa ranskalaiskirjailija Mireille Guiliano.

Suurenkin surun keskellä voi olla ilon purskahduksia.
Ystäväni mies kuoli yllättäen sydämen aortan repeämään. Se oli sokki kaikille. Siitäkin huolimatta elämään mahtui myös iloa. Kun menin taas käymään ystäväni luona, hän otti minut vastaan naama loistaen.
– Ootko kuullu uudet huippu-uutiset, hän kysyi.
Kuvittelin jo hetken, että mies on noussut kuolleista, mutta ei sentään.
– Hietaniemestä löyty sittenkin hautapaikka, ei tarvi lähteä Honkanummelle asti! Eikö oo huikeeta?
Myöhemmin hän pelkäsi olevansa kylmä ihminen, kun jo välillä naurattaakin, vaikka kuolemasta on vain vajaa viikko.
– Et sinä ole kylmä, sinä olet selviytyjä, minä sanoin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *