Intiaanit

Kuten tällä palstalla joku aika sitten kerroin, vietin aikoinaan muutaman yön Amazonin intiaanien kylässä, keskellä viidakkoa. Nämä intiaanit olivat jo tottuneet valkoisiin, mutta vieläkään en tiedä, missä he asuivat, sillä aina illan tullen he katosivat, enkä tiedä minne.
He olivat yanomaneja, Amazonin intiaaneja, ja he olivat onnellisimmat ihmiset, joita olen tavannut.

Päivisin he asuivat kylässä, jossa kuvasimme elokuvaamme, touhusivat askareitaan ja osallistuivat elokuvan tekoon avustajina.
Katselin heitä ja ihmettelin. Näiltä ihmisiltä näytti puuttuvan täydellisesti joukko länsimaisen ihmisen ominaisuuksia, sellaisia kuten ahneus, stressi, kiire, väsymys, turhautuminen ja ilottomuus.
Ensinnäkään kenelläkään ei tuntunut olevan mitään ja kuitenkin kaikilla oli kaikkea. Ruoan he hakivat metsästä ja joesta ja laittoivat sen lörpötellen ja nauraen tulella, joka oli kaiken toiminnan keskipiste.
Ruoan valmistumista odotellessaan he valmistivat osaavin käsin puusta, juurista ja kasvien osista työkaluja, metsästysaseita ja koruja.
He eivät tehneet työtä, he elivät. Ja jos väsytti, he kiipesivät punottuihin riippumattoihinsa ja ottivat pienet tirsat. Kaikki toiminta tähtäsi omalla rauhallisella rytmillään seuraavan ateriaan.

Heidän olotilaansa on vaikea kuvailla, niin erilainen se oli meidän länsimaisten ihmisten elämään verrattuna. Tuntui kuin heillä ei olisi aikaa siinä merkityksessä kuin me ajan käsitämme.
Kiire puuttui kokonaan, eikä kukaan tuntunut huolehtivan mistään, mutta silti asiat hoituivat ajallaan.
Heidän kalenterissaan oli paljon tyhjiä sivuja. Eräs mies rakenteli majankattoa taitellen palmunlehviä ja siinä samalla opetti minullekin tuon taidon, niin että jos on tarvetta viidakkomajan katolle, ottakaa yhteyttä.

Lapset olivat ihmeellisen kauniita olentoja ja heillä oli aina nauru huulillaan. He olivat kovin kiinnostuneita kaikesta, kuten vanhempansakin, ja katselivat touhujamme silmät uteliaisuudesta tuikkien ja kovasti se heitä nauratti.
Näytti kuin he olisivat koko ajan leikkineet, sekä aikuiset ja lapset. Heillä tuntui olevan kaikki maailman aika nyt ja tässä. Mikään ei muuttunut, mutta kaikki oli liikkeessä koko ajan.
He eivät näyttäneet kaipaavan mitään eivätkä suunnittelevan tulevaisuutta, sillä tulevaisuus oli heidän ympärillään, eikä katoaisi mihinkään, koska se oli ikuinen.
He olivat kauniita ihmisiä ja he elivät. Olen harvoin nähnyt yhtä elossa olevia ihmisiä.
En nähnyt heissä jälkiä kurjuudesta, en arpia sairauksista, en merkkejä nälästä, en ahdistusta enkä pelkoa silmissä.
Myöhemmin kuulin, että jos intiaanit kokevat poikkeuksellisen paljon kurjuutta, sen ovat aiheuttaneet valkoiset, heidän tautinsa ja loputon ahneutensa, joka on viemässä intiaaneilta heidän ikiaikaiset asuinalueensa ja sitä mukaa heidän elämänhalunsa.
Siitä huolimatta he eivät ole särkeneet suhdettaan luontoon.
Luonto antaa heille heidän elämänsä ja turvansa ja siellä he elävät tasapainoista ja onnellista elämää.

Ihmisen onni ei ole vielä kokonaan kadonnut tältä planeetalta.
Joskus kuitenkin tuntuu, että tämä länsimainen, ahneuden ja kulutushysterian viitoittama kurssimme ei välttämättä ole se oikea.
Panee välillä miettimään, että entä jos meillä olevaan karttaan merkitty aarteen sijaintipaikka on väärä.
Etsimmekö onnea väärästä paikasta?