Johanna Korhonen: Aikuislapsi haluaa kaiken helposti

Pidän lapsista. Ihastun aina vauvoihin. Kujertelen palleroille. Juttelen mielelläni lähipiirin tiitiäisten kanssa. Teineihin koetan suhtautua lempeän lauhkeasti: jos ihmisen otsalohko on maanjäristyksen kokoisessa myllerryksessä, riittää, että hän ynähtää vanhempansa huomenta-hoilotukseen vastaukseksi ylipäätään jotain ja vaihtaa sukat edes kerran viikossa.
On silti yksi lapsityyppi, jota en tahdo jaksaa. Se on aikuislapsi. Ikävuosia aikuislapsella voi olla vaikka useita kymmeniä, mutta lapsuus jatkuu itsestään selvänä olotilana vuodesta toiseen.

Aikuislapsia on paljon ja joka puolella. Tutulla naisella on aikuislapsi puolisona. Tämä kolmen lapsen isä kokee perhe-elämän niin rasittavaksi, että hänen täytyy päästä harva se viikonloppu siitä lomalle. Hän menee viikonlopuksi kaveriensa kanssa kalastamaan tai mökille.
Itsestään selvää on, että sillä välin kun aikuislapsi lomailee, perheen aikuinen hoitaa yksinhuoltajana alaikäiset lapset, ruoan, pyykit ja muut talon työt. Maanantaiaamuna aikuislapsi menee töihin virkistyneenä.
Aikuislapsi ei ota vastuuta aikuisen tavoin, koska lapsen elämään vastuunotto ei tietenkään vielä kuulu. Työelämässä aikuislapsi siirtää vastuita mielellään muille, etenkin jos kyseessä on moka: ”En minä mutta toi!”
Aikuislapsen on ihan normaalia tarvita jatkuvasti vanhempia. Jotkut aikuislapset saavat pitkään jatkuvia hyysäämispalveluita vanhemmiltaan, mutta oikeiden vanhempien puuttuessa vanhemman rooliin kelpaa myös esimerkiksi työnantaja tai esimies.
Työpaikalla aikuislapsi katsoo oikeudekseen kiukutella, jos hänellä on paha mieli. Hän kokee, että työpaikka on saavutettu etu, jonka perusteella työnantajalla on velvollisuus huolehtia hänestä. Työssä olon idea on hyödyntää erilaisia etuuksia, joita työnantajavanhempi tarjoaa. Jos aikuislapsella on niska kipeänä, hän pyrkii sairauslomalle mutta ei jumppaan, koska ikävä työnantaja ei halua kustantaa hänelle fysioterapiaa.
Jos aikuislapsen ammattitaito on jäänyt ajastaan jälkeen, syy on työnantajassa, joka ei ole järjestänyt lapselleen asianmukaista lisäkoulutusta, tietenkin työajalla.
Helsingin Sanomat kertoi (23.3.18) ”uusavuttomista kaupunkilaisista”, jotka tilaavat ambulanssin pikkuhaavojen laastarointiin tai antamaan ohjeita vatsataudin hoitoon. Juttuun haastateltu hätäkeskuksen asiantuntija Ari Alanen sanoi, että osa asiakkaista on kovin vaativia: ”Soittaja saattaa vaatia, että jonkun on nyt autettava tässä asiassa. Hän saattaa sanoa, että hän on ilmoittanut ongelmastaan ja vastuu on nyt hätäkeskuspäivystäjällä.”
Ilmiselvä aikuislapsi! Totta kai hän soittaa ambulanssin, koska lapsella on luonnollinen oikeus odottaa, että häntä autetaan, on hätä mikä hyvänsä.

Aikuislapselta puuttuvat usein aidon lapsen parhaat ominaisuudet, kuten uteliaisuus, oppimishalu ja minä itte! -tahtotila. Aikuislapsi on päinvastoin passiivinen, jos hänen pitäisi ottaa vastuuta itseään laajemmista asioista – vaikka ne olisivat pieniäkin. Aikuislapsi ei kumarru poimimaan kolmea roskaa taloyhtiön pihalta. Sen sijaan hän valittaa viikon verran huoltoyhtiön laiskuutta.
Tämänhetkinen kulttuurimme ei suuresti kannusta aikuisuuteen ja siihen liittyvään, usein rasittavaankin vastuunottoon. Ulospäin suuntautuvan, topakan kansalaisuuden on korvannut itseen keskittyvä kuluttajuus. Asiakas on kuningas ja voi mankua itselleen milloin mitäkin. Se on aikuislapselle mitä luontevin rooli.
Aikuislasten yleistyminen pitää ottaa huomioon yhteiskuntapolitiikassa. L-kokoisia turvakaukaloita, vaarattomiksi topattuja oleskeluympäristöjä ja lastentarhanopettajan koulutuksen saaneita esimiehiä tarvitaan rutkasti lisää.