Johanna Korhonen: Unelmien johtajaa ei ole eikä tule

Ensin porukat olivat sitä mieltä, että kyllä nyt pitää saada maata johtamaan oikea yritysjohtaja, semmoinen menestynyt ja osaava. Ei tästä muuten mitään tule. Pitää olla missio, visio, strategia ja bisnesplään. Eikun äänestämään.

Näin sitten saatiinkin se yritysjohtaja, missio, visio, bisnesplään ja vielä kakkara kaupan päälle. Ovatko porukat nyt tyytyväisiä? Kaikkea vielä, parku on kova: sehän toimii ihan kuin yritysjohtaja! Miten se kehtaa!
Näin käy kaikille. Puolenkymmentä edellistäkin pääministeriä on nostettu valtaan suuren innon vallassa ja romautettu suurieleisesti. Kuuntelin kansalaista, joka tätä voivotteli: ”Aina sitä ensin ajattelee, että josko nyt, mutta sitten huomaa, ettei tämäkään ole niitä muita kummempi.”
Kuulosti siltä, että nainen odottaa messiasta mutta saa kerran toisensa jälkeen vain Juhan, Alexin, Jyrkin, Marin, Matin, Annelin tai Paavon.
Pohjimmainen syy siihen, miksi joka ainoa pääministeri tuottaa isolle osalle porukasta pettymyksen, on se, että suomalaiset odottavat johtajiltaan aivan liikaa. Turvaa. Menestystä. Pelastusta. Ihmeitä.
Kummakos sitten, jos joutuu pettymään.

Suomalaisen yhteiskunnan hierarkiat ovat kovasti madaltuneet muutaman viime vuosikymmenen aikana. Synnyin kuusikymmentäluvun lopulla maahan, jossa jokainen tiesi paikkansa. Kaapin päällä olivat Kekkonen, kenraalit, rovastit, opettajat, apteekkarit ja sikaria polttelevat neuvokset. Professorska oli hieno ja asiallinen titteli rouvalle, jolla oli tieteellisesti menestynyt mies.
Nyt pääministerinä on Juha, jota ei tarvitse teititellä. Opettajakin tunnetaan etunimellä. Neuvos ja professorska ovat jääneet Suomi-filmiin. Nykyään naisia hilluu jopa tärkeissä viroissa. Menestyvä yritysjohtaja pukeutuu huppariin. Telkkarissa ääneen päästetään pipopäinen ituhippi ja tyyppi, jonka sukupuolestakaan ei saa selvää.
Kirkossa asiat ovat sekaisin jo siksi, että nykyään kaikki muutkin kuin papit osaavat lukea. Toinen kirkollinen ongelma on se, että naiset ovat lakanneet vaikenemasta. Osa porukasta on tästä kaikesta melko lailla sokissa. Turvalliset hierarkiat ovat kadonneet tai niitä on tahallaan häivytetty näkyvistä.
Suuri osa suomalaisista on sitä mieltä, että tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden edistyminen on ollut hyvä asia. Samalla jää huomaamatta, että kaikki eivät koe asiaa näin. Keskuudessamme elää iso joukko ihmisiä, joiden mielestä ennen kaikki oli paremmin. Jokainen tiesi paikkansa, auktoriteetit osoittivat elämälle suunnan ja isä tiesi aina kaiken.

Nuori aikuinen valmistui ja sai työpaikan. Hän sanoi töissä reippaasti mielipiteitään eri asioista. Hän oli aivan ihmeissään, kun joku supatti, että ”joku raja pitää olla”: kenenkään, tai varsinkaan nuoren kollegan, ei sovi haastaa esimies A:n näkemyksiä silloinkaan, kun A on ilmiselvästi väärässä. Miksi? No siksi, että A on esimies!
Osa suomalaisista elää sisimmässään edelleen hierarkioiden maailmassa samaan aikaan, kun osa on aktiivisesti pannut rakenteita mataliksi. Tämä tekee tilanteen kiinnostavaksi. Hierarkiaporukka parahtaa, kun joku ”ei ymmärrä asemaansa” tai kun ”väärät henkilöt” puhuvat. Hierarkia-ajattelun taakseen jättänyt väestönosa ei käsitä, miten moista taantumusta voi edelleen esiintyä.

Mikä auttaisi pääministeriä, ihan ketä tahansa, kelpaamaan niille suomalaisille, jotka tosiasiassa kaipaavat turvallista johtajaa, kaikkivoipaa pelastajaa ja isällistä ihmeidentekijää? Ei mikään. Kehittyneessä demokratiassa ei ole isää ja lapsia, on vain tasavertaisia kansalaisia. Heistä aina joku joutuu pääministeriksi. Kuka se kulloinkin onkin, hänen kanssaan on vain pärjättävä.