Jörn Donner: Ilman autoja yhteiskunta ei toimisi hetkeäkään

Liikenne tappaa vuosittain paljon enemmän ihmisiä ja eläimiä kuin terrorismi tai Syyrian sota, muutaman esimerkin mainitakseni. Liikennekuolemien määrä on meillä ollut hienoisessa laskussa, mutta edelleenkin teillä ja kaduilla kuolee ja vammautuu komppanian verran suomalaisia.
Nämä seikat monen muun ohella ovat johtaneet siihen, että meillä on paljon niitä, jotka periaatteesta vastustavat autoilua – tosin kertomatta millä auto liikennevälineenä tullaan korvaamaan.
Voidaan tietysti harrastaa Norjan tapaista kaksinais-moraalia. Toisaalta halutaan lopettaa fossiilisten polttoaineiden käyttö, mikä merkinnee sitä, että tiheä latausverkosto takaa autojen voimanlähteen. Toisaalta sama Norja on suuri öljyn ja kaasun viejä.

Olen viettänyt palasia nuoruudestani maaseudulla paikoissa, joissa linja-autot kulkivat harvakseen ja joissa oli joko käveltävä tai hiihdettävä lähimpään yhdyskuntaan, jos ei sattunut saamaan hevoskyytiä. Ruuhkaa ei kapeilla sorateillä ollut, mutta hevosenkakkaa kyllä. Kiinassa olen muuten nähnyt, miten sitä kerätään säkkeihin pienviljelijöiden iloksi.
Seuduilla, joista puhun, paikalliset ihmiset olivat perinteisesti sukua toisilleen, kaukaista tai läheistä, koska siellä oli vuosikymmenestä toiseen naitu lähiseudun asukkaita. Vaihtoehtoja ei tarjottu.
Tilanne pysyi pitkään muuttumattomana, kunnes yhteiskunta muuttui: autot tulivat. Tämä merkitsi maaseudun vapautumista kahleista. Tätä vapautumista eivät kaupunkilaiset – monesti vihreät – nykynuoret laisinkaan ymmärrä. Auto on edelleenkin syrjäseutujen vapahtaja.

Maahamme on syntymässä uusi ainakin näennäinen yhteisymmärrys siitä, että autoilua on tuntuvasti vähennettävä etenkin kaupunkien keskustoissa antamalla tilaa ja tietä jalankulkijoille ja pyöräilijöille. Helsingissä on jo muutama esimerkki tästä, ja lisää on tulossa. Älykkäästi toteutettu kävelykatu on tietysti iloksi ja hyödyksi. Suomen vanhin kävelykatu on muuten Tammisaaressa, joka on hieman vanhempi paikka kuin Helsinki.
Uusvihreään kehitykseen liittyy useita hankkeita. Yksi niistä kertoo kaupunkibulevardeista, joiden avulla kaupunkiin tulevaa ja kaupungista lähtevää liikennettä hidastetaan, samaan aikaan kun bulevardien reunustoille aiotaan rakentaa taloja. Niiden asukkaat varmaan mielihyvin seuraavat bulevardin vilkasta ja hidasta liikennettä ja saavat samalla ikkunoiden kautta sopivan annoksen nokea, pakokaasuja ja pölyä.
Toinen hanke on ajoväylien kaventaminen tai poistaminen kokonaan, jotta liikenne ruuhkautuisi mahdollisimman paljon muilla kaduilla. Kavennettujen väylien tilalle rakennetaan kokonaan uusia pyöräilyväyliä ja levennetään jalkakäytäviä.
Sen auton ohella, jonka itse omistan, yhteiskunnassa toimii monentyyppistä autoa: jakelu- ja rekka-autoa sekä sairas-, poliisi- ja paloautoa. Ilman niitä yhteiskunta ei toimisi hetkeäkään.
Kun kaikki nämä yhteiskunnan kannalta elintärkeät toiminnat siirretään moottoriteiltä ja pääkaduilta sivukaduille, syntyy tilanne, josta en halua nähdä kauhu-unia.

Aikoinaan olen varmaan sata kertaa muun muassa eduskunnassa kuullut puhuttavan ruuhka-Suomesta. Olen aina todennut, että meillä ei ole ruuhkia – paitsi pieniä joissakin solmukohdissa. Ne olisi korjattavissa, sen sijaan että on rakennettu moottoritienpätkiä paikkoihin, joissa niitä ei tarvita.
Tämä toiminta kulkee nimellä aluepolitiikka, jonka nimissä on saatu paljon tyhmyyttä aikaan.

Tätä kirjoittaa onnellinen Suomen kansalainen, joka omistaa auton ja joka on omistanut sellaisen 65 vuotta. Tämä kansalainen toimittaa päivittäin autolla eri tehtäviä Helsingin ruuhkattomassa keskustassa, mutta käyttää myös tilaisuuden tullen julkisia kulkuneuvoja.
Ruuhkia on tämä kansalainen kokenut muualla maailmassa, muun muassa Los Angelesissa, jossa toivoton alueellinen päätöksenteko on lamauttanut kaiken välttämättömän julkisen liikenteen. Meillä Helsingissä sitä iloisesti subventoidaan, mikä on hyvä asia.
Mutta yksityisautoilun hurmaa se ei vie.