Kari Väänänen: Viidakkokirjastani

Lukaisinpa tässä samalla palstalla olleen kolumnistikollegan jutun viidakosta ja sen aiheuttamasta pettymyksestä.
Pahoittelen, kollega, kokemustasi, sillä omani on täysin päinvastainen. Mutta eri puustahan me olemme jokainen pudonneet.

Olimme aikoinaan kuvaamassa elokuvaa Amazonin viidakoissa ja tuolloin tuli myös yövyttyä viidakon keskellä olevassa intiaanikylässä. Nämä yanomani-intiaanit olivat avustajina elokuvassamme ja yöksi he aina häipyivät omaan kyläänsä, sillä meidän kylämme ei ollut asuttu.
Se sijaitsi keskellä viidakkoa ilman mitään mukavuuksia, jaguaarien mailla.
Kun olimme kuvanneet kylässä ensimmäisen päivän, päätti osa meistä jäädä sinne yöksi. Muut lähtivät muutaman kymmenen kilometrin päähän kaupunkiin yöpymään, mutta me neljä suomalaista ja yksi carioca, riolainen, jäimme keskelle viidakkoa.
Lähtevät hyvästelivät meidät kuin hautaan saatettavat. Yksi nuori ääniassistenttityttö jopa tirautti itkut, kun luuli meistä aamulla löytyvän vain jaguaarin kaluamat luut ja nahan riekaleita, joita muurahaiset raahaavat kammottaviin luoliinsa toukilleen ravinnoksi. Me olimme varmaan ainoat, joita ei pelottanut.
Tämähän on metsä ja suomalainen on tottunut olemaan metsässä.

Laitoimme tulet, viritimme riippumattomme katoksiin, keittelimme kahvit ja valmistelimme siinä samalla iltaruokaa. Aurinko laskee noilla leveyksillä siinä kuuden ajoilla.
Viiden aikaan, hämärän lähestyessä, alkoi tapahtua. Eri puolilta viidakkoa alkoi kuulua ääniä.
Apinat mölysivät ja kailottivat huudellen ilmeisesti hävyttömyyksiä, mutta vaikenivat pimeän tullen. Pimeyden myötä lisääntyivät muut äänet, kunnes lopulta oli koko luomakunta äänessä, ainakin siltä tuntui.
Se oli korviahuumaava sinfonia. Kurnutus, vihellys, vingunta, sirinä ja surina säestettynä mitä kummallisimmilla röyhtäisyillä ja korahteluilla, matalilla kumeilla paukahduksilla ja suhinoilla täytti ilman ja rauhoitti mielen.
Tämä oli musiikkia, jota esi-isämme ja -äitimme olivat luolissaan kuunnelleet aikojen alussa. Metsän jumalat lauloivat. Ja kaiken tuon laulannan tarkoitus oli, että minä olen täällä, pysy poissa tontilta, tai että minä olen täällä, tule tänne rakkaani.

Makasin pimeydessä, ohuista liaaneista punotussa riippumatossani kuunnellen viidakkoa.
Kahdeksan aikaan konsertti vähitellen vaimeni. Enää muutama soittaja jaksoi vedellä sooloja. Jostain kuului rysäys kuin oksa olisi katkennut, sen jälkeen karjahdus ja ulinaa ja sitten hiljaisuus. Jaguaari lienee saanut ilta-ateriansa.
Viidakossa riippumatto on ripustettava vähintään lantion korkeudelle. Silloin ei tarvitse pelätä, että jaguaari luulee sinua itseään pienemmäksi ja pitää sinua saaliina.
Pieni öljytuikku valaisi palmukatosta ja nukahdin viidakon viimeisten laulajien lopetellessa soolojaan. Nukahdin ja nukuin ehkä paremmin kuin koskaan.
Aamulla harjoittelimme ammuntaa intiaanien puhallusputkilla ja jousilla, kylvimme purossa ja minä kiusasin erästä hämähäkkiä, jonka sain myöhemmin kuulla olevan erittäin hyökkäävä ja myrkyllinen laji. Pyydän jälkikäteen arvon hämikseltä anteeksi typerää käytöstäni. Toiset palasivat ja assistenttityttö itki taas, kun me löydyimmekin hengissä.

Neljä yötä viidakossa eivät häivy mielestäni edes Lapin kylmimmillä pakkasilla, revontulien loistaessa.
Viidakko laulaa. Voin kuulla sen tänne asti.