Kauppakiusaaja

Lähikaupassani on aina ollut hyvä tunnelma. Nyt sinne on ilmestynyt henkilö, joka uhkaa pilata tunnelman. Tiedättehän nämä niin sanotut hankalat ihmiset, jotka selvästi hakemalla hakevat asioita, joista voivat valittaa.

Ensimmäisen kerran näin kyseisen tädin istumassa pullojenpalautusautomaatin vieressä tuolilla, joka on käsittääkseni varattu kahvinjuojille. Hän oli jo omat ostoksensa tehnyt, mutta minnekään ei tuntunut olevan kiire. Hän seuraili muita asiakkaita pistävin silmin.

Sisään tuli kaksi nuorta poikaa innokkaasti jutellen. Toinen pojista puhui melko äänekkäästi, kuten pojilla on usein tapana.
– Onpa kova ja kimakka ääni, nainen totesi. Poika ei ilmeisesti kuullut kommenttia, ja hyvä niin. Minkä hän äänelleen mahtaa?
Naisen marina jatkui vielä kun lähdin pois, nyt jostain toisesta asiasta. Myyjät eivät kai kehdanneet pyytää naista hiljenemään. Asiakashan on aina oikeassa.
Toisen kerran täti työnsi ostoskärryjä vieressäni. Hän vilkuili minua haastavasti. Yritin vaistomaisesti olla tekemättä asioita, jotka häntä saattaisivat ärsyttää ja joista hän saattaisi huomauttaa minulle.
Aika sairas tilanne. Minkä takia jotkut vain ottavat oikeudekseen pelotella muita? Tuntui siltä kuin olisin ollut taas koulukiusattu. Vaikka järki sanoo, ettei tuollainen tädinrepale minulle mitään mahda, vihamielinen asenne ahdistaa.

Täti maksoi ostoksiaan ennen minua. Kassalla oli nuori, ujon oloinen tyttö, joka antoi hänelle vahingossa rahasta väärin takaisin. Tämä oli hetki, jota täti oli odottanut. Hän alkoi sättiä tyttöä ja paasata kaikuvalla äänellä, miten nykyään ei enää opeteta kouluissa matematiikkaa.
Tyttö hermostui niin, ettei kyennyt laskemaan oikeaa summaa.
– Sieltä nyt annat vielä neljäkymmentä senttiä! täti komensi.
– Joo anteeksi, mä meen ihan lukkoon nyt, tyttö selitteli. Hän onnistui lukitsemaan vahingossa myös kassakoneen, ja toisen myyjän piti tulla avamaan se. Miksi tämä myyjä ei jo siinä vaiheessa puuttunut tilanteeseen?
– Onko tämä sun ensimmäinen työpäivä? täti kysyi.
– On.
– No voi että! täti pehmeni.
– Kaikillahan on joskus ensimmäinen työpäivä. Kyllä se siitä lähtee.
Tyttö hymyili arasti.
– Mutta laskemaan sä voisit opetella! täti lisäsi.
Tyypillinen sadistin
taktiikka: lyö ensin, lohduta sitten ja lyö taas.
– Älä nyt kiusaa sitä likkaa, sanoi haalariasuinen mies lähtiessään kaupasta. Uskalsi sanoa.
– Enhän minä mitään kiusaa, kerroin vaan mielipiteeni, täti puolustautui.

Miksi minäkään en saanut sanaa suustani? Halvaannuin samalla tavalla kuin tyttökin. Juuri sen takia tilanne muistutti koulukiusaamista: sitähän pelkää puuttua tilanteeseen, ettei olisi itse seuraava uhri.
Parhaat kommentithan keksitään aina jälkeenpäin.
– Jos sulla on noin kova tarve päteä, sanoisin tädille nyt, – niin mene tonne kadulle laulamaan ja tanssimaan äläkä rääkkää täällä työntekijöitä ja muita asiakkaita.
Nainenhan on mitä ilmeisimmin häiriintynyt. Yksinäinenkin varmaan.
Jopa mieleltään sairas. Mutta kuinka paljon sairailta täytyy sietää? Ei loputtomasti, minun mielestäni.
Ja onhan kaupan omistajankin vaikea puuttua asiaan. Täti painuisi sitten toiseen kauppaan ostoksille. Vai olisiko se niin suuri menetys?
Myyjätyttöä ei ole muuten näkynyt enää.
Ehkä palveluala ei sopinut hänelle.