Leena Majander: Mitä tehdä kirjoille?

Muuttojen ja remonttien aallokko keinuttaa perhettäni.
Veli muuttaa suurempaan, sisko haaveilee pienemmästä, tytär pakkaa itseään ulkomaille ja toinen repii keittiön kaappeja seinästä irti.
WhatsApp-ryhmä kierrättää lasivitriiniä ja ryijymattoa, mutta puhki istuttuja sohvia ei edes tarjota. Ne pääsevät murskaimen hampaisiin, ansaitsemaansa ikuiseen lepoon.

Mutta mitä tehdä kirjoille? Lukevan perheen hyllyihin on kertynyt metreittäin rakkaita ja tärkeitä, mutta myös satunnaisia ja aikansa eläneitä kirjoja.
Kirjakerhopainoksina levinneet menestysteokset eivät muutu bibliofiilisiksi keräilyharvinaisuuksiksi. Vaikea on uskoa, että Harold Robbinsin tai Jackie Collinsin seksin, shoppailun ja sikailun kasarimaailma innostaisi uuteen lukemiseen.
Omaan hyllyyni on työperäisistä syistä kasautunut yhtä ja toista tarpeetonta. On koirakirjoja, vaikka minulla ei koskaan ole koiraa ollut, eikä tule! On keittokirjoja, joissa ohjeiden aatelia edustaa säilykeherneillä täytetyt makkarakupit.
Kekkosen ajan kirjoihin on sovellettava Paasikiven viisautta: Tosiasiat on tunnustettava. Joistakin kirjoista on päästävä eroon. Opiskeluaikainen tenttikirja Marketing Management on manageroitava pois elämästäni.

Divarikauppias kävi poimimassa omansa, ne harvat helmet.
Nuoriso piti kirpputoripöytää joinakin aurinkoisina päivinä, mutta tienestit eivät kattaneet jäätelökustannuksia.
Lahjoitin kirjoja kouluille, sairaaloihin ja arpajaisiin, jos joku huoli. Edessä oli lopullinen ratkaisu: kannet irti ja sekajätteeseen, sisukset jätepaperiin.
Tyhjennysharjoitus oli rankka mutta vapauttava.
Otin jokaisen kirjan erikseen käteeni, punnitsin sen antia elämälleni ja luonteeni jalostumiselle.
Lopulta minulla on kirjahylly, joka on kuin luokkakokouksista parhain. Mukana ovat vain ne kivoimmat kaverit, ilkeät ja yhdentekevät eivät kuulu joukkoon.

Tein myös löytöjä, joiden lukemisen aika nyt tuli. Antti Tuurin järkyttävä Ikitie kuvaa 1930-luvun muilutuksia ja itärajan takaisen ihanneyhteiskunnan rakentamista. Suurelokuva tuo tarinaan uusia ulottuvuuksia.
Kjell Westön Kangastus 38 heijastaa vuoden 1918 kaikuja, jotka nousevat pintaan suursodan jo kolkutellessa ovia. Teatterin lavalla päähenkilöä esittää kolme naista, jotka kaikki ovat saman persoonan eri puolia.
Kirjallisuuden maratoonarit ja kultamitalistit Tuuri ja Westö ovat julkaisseet tänä syksynä myös uudet romaanit, joiden seurassa vietän syysiltaani.

Kirjahyllyn karsimisen paras seuraus on hyllytilan vapautumien uusille, innostaville kirjoille. Täysien kirjahyllyjen kanssa kamppaileville lukuihmiselle suosittelen ryhtymistä sekakäyttäjäksi.
Kiinnostavat kirjat, joiden arvelen olevan elämässäni vain pikavisiitillä, luen sähkökirjana. Auton ratissa kuuntelen joutuisan juoniromaanin äänikirjana. Lainaluettavaa saan lähikirjastosta.
Suosikkikirjailijoiden merkkiteokset kuitenkin jäävät omaan hyllyyni kovissa kansissa ja pysyvästi.
Syksy on vannoutuneen sisäilijän lempivuodenaika, intohimoisen lukutoukan paras lukukausi.