Sattumia
Olin kerran Pohjanmaalla kirjailijavieraana. Ennen tapahtumaa käväisin tupakalla kirjaston lastauslaiturilla, ja siihen ajoi kirjastobussi. Juttelin jonkin aikaa kuskin kanssa ja tämä kertoi menevänsä kotiin juhlimaan hääpäivää.
Mies kertoi menneensä naimisiin ulkomailla; heidän onnekseen matkakohteeseen sattui taitava kohdepäällikkö, opas, joka oli järjestänyt kaiken vihkipaikasta pappiin. Kuski kiitteli vuolaasti opasta ja sitä, miten ikimuistoisen päivän tämä oli järjestänyt. Äkkiä tajusin, että mies puhui isosiskostani Kristiinasta.
Kun sain aikanaan lapsen, tämä oli kooltaan niin pieni, että joutui sairaalan tehostetun hoidon osastolle. Naapurisängyssä pötköttivät kaksospojat.
Siinä vauvoja hoidellessa tutustuin vauvojen ihaniin vanhempiin ja meistä tuli ystävät. Jokunen vuosi myöhemmin naisen äiti kertoi, että mennessään aikanaan naimisiin he huomasivat kirkon ovella, että sulhasella oli likainen paita. Oli pakko pysäyttää kirkon ohi kulkeva mies ja kysyä tältä paitaa lainaksi vihkitilaisuuden ajaksi. Isäni oli suostunut lainaamaan paitaansa.
Olimme ajanet viisi päivää Venäjällä koiravaljakoilla. Päädyimme rajan pinnassa sijaitsevalle huvilalle, jota järjestäjät kutsuivat Kosyginin majaksi, Neuvostoliiton ex-pääministeri Aleksei Kosyginin mukaan.
Hoidimme koirat ja marssimme sisään. Aulan pöydällä oli valtava, puukantinen vieraskirja. Avasin kirjan summamutikassa ja aloin lukea kirjoitettua tekstiä. Sivulla äitini kiitteli mielenkiintoisesta matkasta.
Eräässä englantilaisessa pubissa nuorella miehellä oli hauskaa, sillä kukaan ei kysynyt papereita olutta ostaessa. 16-vuotiaat kielikurssilaiset valloittivat baaritiskin. Jossain vaiheessa iltaa mies totesi itsekseen, että olisipa Eve täällä. Vieressä istunut nuori nainen kääntyi tuijottamaan. Hetken päästä selvisi, että siinä pienessä pubissa, brittiläisessä rantakaupungissa istuivat vierekkäin kaksi rakasta ystävääni, jotka eivät tunteneet toisiaan, koska asuivat eri kaupungeissa.
Olin jo Apu-lehden toimittaja, kun kerran Puolan-reissulla ajauduin sattuman kautta nuorisoporukkaan, joka otti minut mukaansa diskoon. Illan päätteeksi uudet ystävät kutsuivat mukaansa nimipäiväjuhliin, joka Puolassa oli lähes syntymäpäiviin verrattava juhla. Ajoimme kauas Varsovan ulkopuolelle, kiipesimme kerrostalon kahdeksanteen kerrokseen, onnittelimme vain puolaa puhuvaa nimipäiväsankaria ovella, ojensimme kukat ja minut ohjattiin olohuoneeseen. Istuin sohvalle, käänsin katseeni sohvapöydälle ja huomasin tuijottavani Apu-lehteä, ummikkopuolalaisessa kodissa.
New Yorkissa kävin tutustumassa Empire State Buildingiin. Matkalla alas hississä seisoi vain kolme ihmistä, minä ja joku pariskunta. Matka kesti ja kesti, lopulta nainen huoahti miehelle, että ”onpa pitkä matka alas” – suomeksi. Totesin selän takana, että ”niin on”. Nauraen aloimme miettiä, miten iso kaupunki New York on ja miten viiden miljoonan ihmisen kansasta kolme sattuu samaan tyhjään hissiin.
Muistan myös sen, kun appivanhemmat tulivat naurusta kihisten ulos kristallikaupasta Tallinnassa.
Kaupassa oli ollut asiakkaina vain neljä pariskuntaa: englantilainen, skottilainen, walesilainen ja irlantilainen.
Joistain sattumista olen ikuisuuteen asti kiitollinen. Esimerkiksi siitä, kun taaperoikäinen lapseni kompastui rakennustyömaalla ja kaatui maahan. Jos lapsi olisi kaatunut oikealle kyljelleen, viereisessä betonilohkareessa sojottava kaksikymmensenttinen teräspiikki olisi mennyt vatsasta sisään. Sattumalta lapsi kaatui vasemmalle kyljelleen.