Tuomas Enbuske: Ajattelu poistaa onnen
Onnellisuudella kilpailu paljastaa, että tärkeintä ei ole onni. Tärkeintä on onnen poseeraaminen muille, status. YK:n juuri julkaiseman tutkimuksen mukaan Suomi on maailman onnellisin maa.
Onni ei siis ole sen kummempaa kuin raha. Raha on sentään rehellistä varastoitua statusta ja turvallisuutta. Raha tuo onnen ja rauhan. Koska silti haluamme poseerata, kaikki sanovat heti, ettei raha tuo onnea.
Jos näin olisi, tuskin vasemmisto olisi vaatimassa lisärahaa joka paikkaan. Lisäksi seksi on onnea ja haluamme näyttää olevamme seksuaalisempia kuin olemmekaan. Onni on siis muille luotu representaatio seksistä ja rahasta. Onnellisuustutkimuksia julkaistaan BKT-tutkimusten ja olympiakultatilastojen tavoin. Amerikkalaiset ovat ainakin avoimemmin rahakeskeisiä.
Oikeasti onnellista ei kiinnostaisi Suomen ykkössija onnellisuudessa. Onnellisuudesta kilpailu on kuin kilpailisi siitä, kuka on nöyrin.
Kun onnen tavoittelusta tuli imperatiivi, meistä tuli onnettomia. Syynä ovat sekä markkinatalous että 60-luvun vasemmistolaiset kulttuuriradikaalit. Molemmat lähtivät siitä, että jumalaa, taivasta tai helvettiä ei ole, joten kaikki on tässä ja nyt. Markkinatalous toimii alhaisimpien paheidemme ehdoilla. Jos olisimme onnellisia yksin metsässä eikä kukaan näkisi, olisimmeko onnellisia? Emme.
Onni syntyy näytelmänä toisille. Hää- ja lomakuvat julkaistaan somessa siksi, että niiden kautta voi vakuuttaa muut ja varsinkin itsensä omasta onnellisuudestaan. ”Oi kun te näytätte onnellisilta” -kommentteja on lohdullista lukea velkahelvettitalonsa sohvalla.
Edes uskovaiset eivät enää puhu helvetistä, vaan onnesta. Vegaanitkaan eivät enää puhu kieltäytymisestä, vaan korostavat vegaaniuden helppoutta ja mukavuutta.
Ihminen on onnellinen, kun hän kuvittelee, että hänellä on jotain, mitä muilla ei ole. Ihmeellisimmät lapset, tyydyttävän perverssi seksielämä ja oikeat – suvaitsevaiset – mielipiteet pakolaisista. Olet onnellinen muiden kurjuudesta. Emmehän muuten olisi onnellisia Suomen ykkössijasta.
Juuri kukaan ei loukkaantunut YK:n onniuutisesta, eivätkä älyköt suhtautuneet kyynisesti. En ole koskaan ymmärtänyt onnellisuuden imperatiivia. ”Nauti nyt, kun on vielä kesää”, ”nauti nyt, kun lapset ovat vielä pieniä”. Onnea saarnaava, joka kritisoi toisia negatiivisiksi, on siis itse negatiivinen. Jos hän olisi positiivinen, hän ei kritisoisi negatiivisuutta.
Saan usein syytöksiä, että olen kyyninen. En ole. Olen monia asioita, mutten kyyninen. Muista asioista mainittakoon hauskuus ja komeus. En vain voi vaihtaa silmiäni. Myönteinen ajattelu ei ole ajattelua. Ajattelu on lähtökohtaisesti kriittistä, koska ajatus on poikkeama normista. Myönteisyys on torjuntaa. Ja torjunta sinänsä on tärkeää.
Onni on siis mahdollista vain tyhmille tai älykkäille. Jälkimmäisille vain silloin, kun he käyttävät päihteitä, meditoivat tai joku ottaa heiltä suihin, kun oma suu on täynnä sokeria ja rasvaa. Onni on välitöntä tarpeiden tyydytystä tai johonkin isompaan historialliseen ketjuun liittymistä.
On kahdenlaista onnea: kollektiivista ja individualistista. Kollektiivinen onni on näistä vastenmielisintä, koska siinä katsotaan koko kansakunnan ”yhteistä” onnea.
Sellaista ei kuitenkaan ole, sillä mitään ”Suomea” tai ”yhteiskuntaa” ei ole olemassakaan. Me vain käyttäydymme kuin se olisi olemassa. Ne, jotka rakastavat elämää, eivät lue, eivät juuri katso leffoja tai taidetta. Heille maailma riittää sellaisenaan. Evoluution mukainen käytös tuo onnen. Uskonto, rasismi, väkivaltaisuus, vahva ryhmäidentiteetti.
Ajattelu poistaa onnen. Mutta se ei haittaa, sillä onni ei minua kiinnosta.
Onnea tärkeämpää on uteliaisuus.