Tuomas Enbuske: Annetaan lasten räplätä!

Koulukaverit räpläävät välitunnilla kännyköitään ja 12-vuotias poika kyllästyy siihen. Hän valittaa asiasta äidilleen, ja äiti valittaa rehtorille. Lopulta juttu päätyy nykyajan torioikeuteen Ilta-Sanomiin, jossa OAJ:n edustaja kommentoi surullisena, että kännyköitä ei nyt vaan saa kieltää kouluissa.

Tuomas Enbuske
Tuomas Enbuske

Ymmärrän pojan ahdistuksen. Ymmärrän myös, että koulussa pitää olla yhteistoimintaa, eikä ketään saa eristää. Mutta ajatus siitä, että kännykän räpläily olisi uuden moraalikadon alku, ja että siitä kasvaa karvoja käsiin, ei pidä paikkaansa.

Omana kouluaikana en oikein viihtynyt ikäisteni kanssa. Ei minua ikinä kiusattu, koska olin tarpeeksi opportunisti miellyttämään kaikkia. Mutta mikään sählyn pelaaminen ei kiinnostanut, koska olin kömpelö ja erakko. Viihdyin lähinnä itseäni paljon vanhempien kanssa. Keskustelin mieluummin kolmosluokan välitunnilla valvovan opettajan kanssa Hitlerin viimeisistä vaiheista.
Olisin ollut huomattavasti onnellisempi, jos taskussani olisi ollut nykyisen kaltainen taikalaatikko, jonka kautta olisin päässyt välitunnilla sosiaalisessa mediassa keskustelemaan kaltaisteni historianörttien kanssa.
Vallalla on kummallinen sosiaalisuuden imperatiivi, ikäänkuin meidän pitäisi höpötellä niitä näitä, vaikka ei huvita. Eikä älypuhelin edes tee meistä vähemmän sosiaalisia, vaan enemmän. Se on avannut monelle ujolle tavan kommunikoida. Tästä on puhunut avoimesti esimerkiksi muusikko Anssi Kela.

Ja miksiköhän sosiaalisessa mediassa koettu kohtaaminen ei muka olisi oikea? Samassa Ilta-Sanomien numerossa moralisoitiin, kuinka aikuisetkaan eivät enää koe ”oikeita” kohtaamisia lastensa kanssa. Kyse on ihmiskunnan pahimmasta sairaudesta: nostalgiasta. Ikään kuin ennen vanhaan vanhemmat olisivat leikkineet kullannuppujensa kanssa aamusta iltaan.
Esimerkiksi 1950-luvulla isät eivät juuri osallistuneet lastensa hoitoon, vaan sanomalehden takaa murahdeltiin jotain samalla kun piippu kärysi olohuoneessa suoraan muksujen keuhkoihin. 1950-luvulla lapsi joutui 18 kertaa nykypäivää todennäköisemmin väkivallan uhriksi. Siis kotona ja omien vanhempien tekemänä.
1990-luvulle saakka kotona tuijotettiin Dallasia. Se on paljon huonompi vaihtoehto kuin sosiaalinen media, jossa vaihdetaan ajatuksia ja saadaan muutkin kuntoilemaan omalla juoksulenkkileuhkimisella. Ikinä ihmiskunnan historiassa lapsista ei ole välitetty yhtä paljon kuin nykyään. Ja se on tietysti loistavaa.

Kännykkä kaivetaan esiin myös sosiaalisesti vaivautuneissa tilanteissa turvaesineenä. Mitä ennen tehtiin kun käsille piti saada jotain tekemistä? Sytytettiin tupakka.
Jos joku olisi kertonut minulle 1990-luvun alussa, että joku päivä taskussani on talismaani, josta saan sekunnissa yhteyden kaikkeen maailman tietoon, aivoni olisivat sulaneet.
Esimerkiksi eilen pohdin, miten kiinalaiset tekevät ristikoita, kun heidän kielensä koostuu kokonaisia sanoja ilmaisevista merkeistä. Löysin tiedon nopeasti puhelimellani. Kiinalaiset eivät tee samanlaisia ristikoita kuin me, vaan heidän ristisanatehtävien vastaukset ovat lauseita, aforismeja ja runoja.
Kymmenen vuoden päästä emme enää hiplaa älypuhelimia, vaan netti ja keinotodellisuus on liitetty suoraan aivoihimme. Silloin nostalgikot muistelevat kaiholla vuoden 2016 älypuhelimia, jotka sentään olivat ”aitoja”. Ja lapsillekin niin hyödyllisiä.

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *