Julmaa menoa Islannissa

Näyttökuva 2017-05-19 kello 9.47.25

Yrsa Sigurðardóttir: Perimä (Otava, 2017, suom. Tapio Koivukari ja Tuula Tuuva-Hietala)

Nuori perheenäiti murhataan järjettömän sadistisesti, eikä motiivistakaan ole tietoa. Onko uhrin pieni Margrét-tytär nähnyt jotain? Lastenpsykologi Freyja kutsutaan haastattelemaan tyttöä. Tutkimuksen johtajaksi määrätty poliisi Huldar tuntee joutuneensa liian isoihin saappaisiin, varsinkin kun pian tapahtuu toinen murha.

Toisaalla opiskelijapoika hääräilee radioamatööriharrastuksensa parissa. Hän osuu asemaan, joka lähettää salakielisiä numerokoodeja. Mitä koodit tarkoittavat? Miksi joku näkee niin paljon vaivaa? Lukija miettii, miten tapahtumat liittyvät toisiinsa.

Jätin alunperin tämän romaanin kesken, koska alun murhakohtaus tuntui etovan raa’alta. Facebookin dekkariryhmässä Perimää kuitenkin kehuttiin niin paljon, että annoin sille uuden mahdollisuuden, kun kevätflunssa sattui päälle.

Perimä on todella jännittävä ja siinä on hyvä imu. Kirjassa on kiinnostavia elementtejä, kuten radioamatöörien puuhat ja se, että lastensuojeluviranomaiset avustavat tutkinnassa. Juoni oli rakennettu hyvin. Silti lukukokemus jätti ristiriitaisen olon. Minua on alkanut todella ärsyttää, että dekkareissa – varsinkin pohjoismaisissa – pitää olla niin järjettömän julmia murhia ja mielikuvituksekkaat motiivit.

Tässäkin romaanissa murhaaja on erittäin viitseliäs. Hän hommaa vaikka minkälaisia tarvikkeita ja raahaa murhapaikalle jopa rikkaimurin hävittääkseen todisteet. Kun kuvioon lisätään koodikieli ja muut mysteerit, kokonaisuus alkaa tuntua fantasialta. Valtaosa tosielämän murhaajista ei ramppaa ympäriinsä hankkimassa jos jonkinlaisia kapistuksia, viiltele koiria varoitukseksi, härnää tapausta tutkivia poliiseja ja niin edelleen.

Perimää lukiessani mietin, onko dekkarigenrestä tullut jonkinlaista eskapismia. Ei kerrotakaan millään tavalla realististista rikoksista, vaan niin mielikuvituksekkaista, ettei niillä enää tunnu olevan tosielämään mitään yhteyttä. Samalla henkilöhahmojen väliset ihmissuhteetkin ohenevat. Perimässä moni käänne tuntui hyvin epäuskottavalta. Hieman hiertää sekin, että monissa dekkareissa on alusta asti selvää, että syyllinen ei ole vaikkapa tavallinen perheenisä, joka on suuttunut kännissä ja tappanut kaverinsa. Ei, nykydekkarissa syyllisen pitää aina olla täydellinen sekopää, joka on kuitenkin mystisesti selvinnyt siihen asti arjen haasteista ja toiminut usein jopa vaativassa ammatissa, kuten juristina.

Pahamaineinen murhamies Ian Brady kuoli muutama päivä sitten. Se sai ajattelemaan Bradyn ja Hindleyn tapausta. Yksi karmeimmista seikoista murhapariskunnan toimissa oli varmasti se, että murhat olivat täysin mielivaltaisia ja turhia. Parilla ei ollut sen kummempaa motiivia kuin että heistä oli hauska kiduttaa lapsia. He eivät halunneet kostaa kenellekään kaappaamalla tämän lapsen, he eivät halunneet hyötyä taloudellisesti, heistä oli vain kivaa kiduttaa toista ihmisolentoa. Bradyn ja Hindleyn tapauksessa kiehtovaa on tietysti myös murhaajapariskunnan keskinäinen psykologia, joka on ihan erilainen kuin yksin tappavalla.

Perimän kaltaiset dekkarit tuntuvat minusta veriseltä vastineelta romanttiselle hömpälle. Tarina on yhtä kaukana oikeasta elämästä kuin Jackie Collinsin romaanien romanttinen touhuilu. Kivaa viihdettä ja jännitystä (varsinkin flunssassa), mutta kaukana oikeasta elämästä.

Varsinkin pohjoismaisissa dekkareissa minua hiertää myös psykologian ohuus. Katson paljon dokumentteja tosielämän rikoksista (paheensa kullakin), koska minua kiinnostaa juuri psykologia. Esimerkiksi Ruth Rendellin/Barbara Vinen dekkareissa on hyvää psykologiaa ja henkilökuvausta, samoin P.D. Jamesin teoksissa. Perimässä ihmisten motiivit ja sielunelämä jäivät hämäriksi. Miksi Huldar on niin epävarma ja tarkkailee kaiken aikaa muiden, siis kollegojensa, mielentiloja? Mikä varsinaisesti sai murhaajan ryhtymään mielikuvituksekkaisiin kidutusmurhiin?

Lukukokemus oli Perimän suhteen siis kahtajakoinen. Toisaalta kirja oli tosi jännittävä, ja tunnit tautivuoteella hurahtivat kuin huomaamatta. Toisaalta moni asia jäi hiertämään.

Kommentit (2)
  1. Riitta Alaluusua
    22.5.2017, 13:29

    No voi,voi, nyt ovat mietteeni vähintääkin kaksijakoiset, hyvin hämmentyneet ja osin myös pettyneet. Odotin Perimältä paljon, jotain uutta, jotain vanhaa ja jotain sinistä, mitään en oikeasti saanut.
    Tarina olisi ollut hyvä, mutta kirjailija sortui kuumiin lähteisiin, joista ei pääse pois kärventymättä. Julmaakin julmempi murhaaja, jolle oli todella keksitty ennen kuulumaton taito tehdä veretön murha. Miksi näin, miksi näitä karvatpystyynnostattavia dekkareita tulee nyt kaikista naapurimaista?
    Tuosta tarinasta olisi saanut ihan hyvän, uskottavan, ajatuksia herättävän dekkarin, jota olisi ollut hyvä lukea.
    Tämän luettuani katson aivan eri silmin vanha hyvin toimivaa imuriani, enkä aio vaihtaa uuteen.

    1. laurahonkasalo
      22.5.2017, 13:34

      Olen ihan samaa mieltä. Erinomaiset ainekset, jotka menevät hukkaan epärealistisen liioittelun takia. Onkohan pohjoismaisilla dekkaristeilla kisa siitä, kuka keksii julmimmat murhatavat?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *