Sininen kirjahylly
Sininen kirjahylly

Kauhujen linna

(Kuva täältä)

Kuulin vastikää erään henkilön paheksuvan sitä, että ihmiset katsovat tv:n poliisisarjoja, joissa ”kaivellaan suolia”. Samaa kuulee tämän tästä ja yleensä siitä vedetään tuomiopäivän päätelmiä: ihmiset ovat ihan sekaisin, koska katsovat tuollaisia ohjelmia. Mihin tämä maailma on menossa? Kohta kaikki paloittelevat toisensa kirveellä, kun telkassakin tehdään niin!

Totta on, että televisiossa on paljon väkivaltaa, mutta onko sitä liikaa? Ja miksi moni on valmis niin kärkkäästi paheksumaan, että väkivaltaviihdettä kulutetaan. Mielestäni paljon kiinnostavampi kysymys on, miksi väkivaltaviihde on suosittua – jopa kaltaisteni kilttien perheenäitien keskuudessa.

Hurahdin kauhuelokuviin, kun odotin ensimmäistä lastani. Tuntui, että muu maailma kohteli minua jonakin lempeyden ruumiillistumana, kyn lyllersin ison vatsani kanssa. Raskaus oli jonkinlainen pyhä, henkevä tila. Mielestäni sikiämiseen ja raskauteen liittyy kuitenkin paljon pelottavaa ja raadollistakin. Toinen elävä olento valtaa oman kehon, eikä voi edes tietää kuka siellä oikein on. Nykyään jopa näemme ultraäänikuvauksen avulla, että siellä tosiaan on joku, jolla on sormet ja varpaat ja niin edelleen.

(Kuva täältä)

Totta kai raskaudessa on ruusunpunaiset ulottuvuutensa, varsinkin kun rakastunut pari odottaa esikoistaan. Minä kuitenkin kaipasin hempeyden vastapainoksi jännitystä. En ollut aiemmin paljoa katsonut kauhuelokuvia, koska ne olivat mielestäni, no, niin kauheita! Kun näin Hohdon elokuvateatterissa, pidin silmät kiinni melkein koko ajan. En tiedä muutuinko sitten jotenkin karskimmaksi raskauden myötä, mutta aloin innolla suorittaa paikallisen videovuokraamon kauhuleffahyllyä.

Moni elokuva oli tietysti pettymys. Liftarista oli puhuttu koulussa siihen malliin (”Mä en voinut nukkua viikkoon!”), että odotin jotain tosi kamalaa. Kauhuleffoissa tuntuu myös olevan jopa enemmän kaavamaisuutta kuin romanttisissa komedioissa. Sopivassa mielentilassa se luo tietysti mukavan turvallisuuden tunteen (”nyt se menee varmana yksin taskulampun kanssa sinne pimeään taloon”).

(Kuva täältä)

Lapsuuden karmein kauhuelokuvakokemus oli, kun olimme serkun kanssa noin 12-vuotiaina yksin mummolassa. Mummo oli mennyt kyläilemään ja katsoimme televisiosta elokuvan The Innocents. Muistan elokuvan tunnelman vieläkin – olimme aivan sekaisin kauhusta. Kerroimme muutenkin toisillemme kummitusjuttuja (varsinkin kun nukuimme kaksistaan teltassa) ja luimme innoissamme Valittujen Palojen selittämättömät tapahtumat -tyylisiä opuksia, joita oli mummon kirjahyllyssä. Mökillä piti sitten mennä yhdessä huussiin, jos oli pimeää.

Ihastuin japanilaisiin kauhuelokuviin jo ennen kuin niistä alettiin tehdä jenkkiversioita. Jostain syystä niitä oli videovuokraamossamme laajat valikoimat. Toki niissäkin on omat kliseensä (pelottava pikkutyttö, kraanasta valuva musta tukka), mutta silti niissä on usein jotain omaperäistä, samoin korealaisissa kauhuelokuvissa. Tykkään erityisesti kauhuelokuvista, joissa tarina keritään auki, kuten Ringissä.

Kun ihmiset päivittelevät, miten kukaan voi katsoa television poliisisarjoja, poden tunnontuskia. Taannoin katsoin koko Criminal Minds -sarjan läpi, lukuunottamatta muutamaa tylsää tai liian raakaa jaksoa. En edes pidä sarjaa kovin hyvänä, mutta siinä miellyttää nimenomaan turvallinen jännitys. Juonet ovat todella kaavamaisia: ensin on kamala rikos, tiimi saapuu tutkimaan sitä. Sitten esitellään uhri, johon katsojan annetaan kiintyä, joten voi olla varma, että hän selviää hengissä. Vajaassa tunnissa BAU-yksikkö selvittää kinkkisetkin kaappaukset ja nappaa sarjamurhaajat. Tulee turvallinen tunne, vaikka sen tietää pöhköksi. Eihän meillä Suomessa edes ole FBI:ta!

En itse jaksa katsoa sarjoja, joissa ”kaivellaan suolia”, mutta en myöskään ymmärrä, miksi niitä pitäisi paheksua. Ymmärrän hyvin, miten houkutteleva ajatus on, että pahikset saadaan nalkkiin pelkästään oikeuslääketieteen keinoin. (Olen kyllä lukenut vinot pinot Tess Gerritsenin ja Kathy Reichsin kirjoja). Sitä paitsi sisälmykset ovat aina kiehtoneet ihmisiä, kuten historialliset vahakabinetit todistavat.

Ensimmäisen raskauden aikoihin aloin myös lukea dekkareita. Niitä oli helppo lukea vauvanhoidon ohessa, vaikka rättiväsyneenä. En katso Kauniita ja rohkeita enkä lue Harlekiineja: kauhuviihde on minun hömppääni, sitä katsoessa tai lukiessa saa jännittää turvallisesti.

Välillä mietin, että mitähän hormoneja jännitys saa kehon erittämään. Tyyppi, joka asusti masussani kun aloitin kauhuharrastuksen, on nyt alakoululaisena kova kauhuleffojen ja -juttujen fani. Hän on jo lukenut Goosebumps-sarjan kokonaan…

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *