Surun syli
Surun syli

Matkakertomus: Onko Mikkeliin mänijöitä, juna män justiinsa

Kalevankadun esteettömässä asunnossa olen totutellut ajatukseen että talon kaikki muutkin asukkaat ovat liikuntarajoitteisia. Ei yhtään tervettä naapuria. Ja kun matkustan lokakuussa neljäksi päiväksi itsemurhan tehneiden lasten vanhemmille tarkoitettuun intensiiviryhmään, huomaan että kurssi pidetäänkin Saimaan rannalla kauniissa ruskamaisemassa peilityynien järvien keskellä sijaitsevassa kuntoutuskeskuksessa. Sen asiakkaat ovat tavalla tai toisella rikki, niin mekin.

Siellä on dementoituneiden potilaiden asumispalveluyksikkö, sotaveteraaneja ja toimintaterapiakeskus nimeltä Vipellys. On kuntoutusta ja vaativaa kuntoutusta. On myös saattohoito-osasto. Vanha mies pelaa yksin biljardia aulassa. Mummot voimistelevat terapia-altaassa. Syön lounaaksi jauhelihakastiketta ja keitettyjä perunoita, sirottelen mustaherukkakiisselin päälle sokeria niin kuin lapsena tein. Kuntoutuskeskuksen takana on rautakautinen kalmisto, aidattu sammaleinen kivirykelmä. Ihmettelen laitoksen alakerran kappelia. Hoitajalta näyttävä nainen kävelee kohti ja kysyy minne olen menossa. Vastaan että en minnekään mutta saisinko nähdä kappelin. Hän esittelee sen minulle, samoin takana sijaitsevan pienen ruumishuoneen ja lavetin.

Pihatammesta lehahtaa lentoon tilhiparvi. Ryhmässämme on kuusi osallistujaa, kaikki itsemurhan tehneiden lasten vanhempia, neljä äitiä ja kaksi isää, ryhmän vetäjinä psykoterapeutti ja psykologi. Ensimmäisen kolmen tunnin istunnon aikana kukin kertoo vuorollaan lapsensa itsemurhasta. Hirttäytymisiä. Junan alle heittäytyminen, ikkunasta hyppääminen. Parkkihallin katolta hyppääminen. Ainoastaan minun lapseni tappanut itsensä masennuslääkkeillä. Neljä nuorta miestä, nuorin vielä lapsi, 14-vuotias. Kaksi nuorta naista.

Ja vanhempien epätoivo.

Ruokapöydässä puhumme vain itsemurhista, ja päivällisen jälkeen esittelemme toisillemme kuolleiden lastemme ja heidän haudoistaan valokuvia. Muut menevät saunaan, minä tulen huoneeseeni omiin töihini. Sammun puoli kymmeneltä ja nukun jotenkuten.

Ensimmäisen päivän puheenaiheet jylläävät mielessä koko yön: itsemurhaan päätyneiden lastemme vaikeudet, hoitohistoria, mielenterveysongelmat, sairastuminen, päihteet, kaksisuuntainen mielialahäiriö, skitsofrenia, ahdistuneisuus, alakouluikäisen sanat ”en halua elää”. Ennen itsemurhaa tapahtunut väistämätön käänne, käytöksen muutos, voinnin huononeminen. Salaisuudet. Lapsensa itsemurhasta järkyttyneiden vanhempien epäusko, romahdukset, sairauslomat, työkyvyttömyys, urheus, terapian tarve, tiedon tarve, puhumisen tarve. Jäsentymätöntä ja jäsenneltyä purkautumista, itkua, toistoa. Viimeisen viestin etsimistä.

Toinen päivä, vielä yksi osallistuja liittyy joukkoon. Häneltäkin kuollut nuori aikuinen poika. Puhumme siitä jaksavatko vanhemmat tehdä työtä lapsen itsemurhan jälkeen vai eivätkö he jaksa, millaisia tukitoimia he ovat saaneet, sairauslomia, terapiaa, kuntoutusta. Lääkitystä. Vertaistukea. Sururyhmiä. Ryhmätehtävässä määrittelemme sisäistä ja ulkoista kipumöykkyämme, sitä miksi jaksamme elää, miten autamme itseämme, mikä meitä kannattelee, mitä vielä toivomme elämältä. Puhumme surun kehollisista vaikutuksista, toimintakyvystä, liikunnasta, ulkoilusta. Ja päädymme vertailemaan lastemme hautajaisia. Kaikilla niin paljon kerrottavaa, niin kiire, niin kova tarve puhua. Tämä ei ole kilpailua. Yksikään kauhukertomus ei ole kauhein eikä viimeinen. Täällä on koettu kaikki. Mikään inhimillinen ei ole ryhmässä vierasta. Ja silti ympärilläni istuu rationaalisia, tyyniä ihmisiä, äitejä ja isiä, itsemurhan tehneiden lasten vanhempia. Täyspäisiä, järkeviä, viisaita, kauniita. Lohduttomia. Surunsa ruhjomia.

Olemmeko me kuntoutettavissa?

Melkein parasta täällä on se että saa itkeä niin paljon kuin itkettää, selittämättä, puolustautumatta. Kukaan ei toisaalta myöskään lohduta, kukaan ei yritä estää. Antaa itkun tulla. Joku huomauttaa että kun esittäydyimme, emme sanoneet toisillemme ”otan osaa”. Emme tietenkään sanoneet. Olemme täällä kaikki samasta syystä.

Pinaattikeittopäivällisen aikaan ei ole vielä nälkä. En jaksa lähteä iltakävelylle, en jaksa. Muut kurssilaiset menevät shindoon ja saunaan. Annan itselleni taas luvan sulkeutua omiin oloihini.

Uskon ja toivon ja tiedän että kurssin tavoitteena on opettaa meidät jäsentämään suruamme ja menetyksen synnyttämiä tunteita. Kun käymme läpi kaikkien tuskallisimman hetken ja kaikkein kipeimmät tunteet ja jaamme ne täällä, näille ventovieraille ihmisille, joudun pakostakin että minun suruni ei ehkä ole suurempi kuin näiden muiden.

Kevätkokoontumista varten saamme tehtävän valmistella kuolleista lapsistamme jonkinlaisen hyvän muiston. Protestoin vaistomaisesti. En voi. En voi muistella lastani, sillä kaikki muistoni johtavat itsemurhaan. Yhtäkkiä yllätän itseni sittenkin suunnittelemasta mitä kaunista hänestä kertoisin.

Lauantain loppupäivä käytetään nykyisen elämäntilanteemme hahmotteluun ja omien voimavarojemme kartoitukseen. Onko luvassa muutoksia ja mitä täytyy tapahtua ennen kuin ne voivat toteutua? Ovatko ne tarpeen? Toivommeko että jokin muuttuisi? Olemme puhuneet perusturvallisuuden järkkymisestä ja sen palauttamiseen kaivattavista tukitoimista. Ne ovat meillä kaikilla erilaisia, ja osalta ne puuttuvat kokonaan. Eksistenssiltämme on viety pysyvyys, luottamustamme on horjutettu. Oman lapsen itsemurha vie vanhemman elämältä pohjan. Se riistää meiltä tulevaisuuden. Siksi olemme täällä.

Mitä jää käteen? Hiljainen havainto siitä että puhdasta surua on olemassa vain harvoin. Siihen liittyy niin paljon arvaamattomia häiriötekijöitä: vihaa, pettymyksiä, turhautumista, uupumusta, näköalattomuutta, niitä samoja ilmiöitä jotka aikoinaan saivat näidenkin seitsemän lapsen tekemään itsemurhan. Valitsen oman lapseni tuskaa kuvaavan tunnetilan toiseksi symboliksi umpisolmua esittävän valokuvan. Yksi kurssilaisista arvelee että voihan solmun säikeiden sisälläkin luovia ilman että solmua täytyy yrittää väkisin avata. Vasta seuraavana aamuna älyän että niin voikin, jotenkuten siellä voi pujotella ja ponnistella, mutta on selvää että verenkierto estyy. Hapensaanti heikkenee, elämä kaventuu ja muuttuu korahteluksi, mutta sekin on elämää.

Viimeisenä aamuna puhumme itsesuojelusta, kivun käsittelystä, pysähtymisestä, siitä mitä tehdä kun aiemmat keinot on käytetty loppuun ja siitä saammeko olla epätäydellisiä. Puhumme myös omasta perisynnistäni, itsekeskeisen äidinrakkauden aiheuttamasta syyllisyydestä ja häpeästä, ulkopuolisuudesta ja surun syrjäyttävästä vihasta. Mitä ovat tavoitteemme ja onko niitä varaa rukata pienemmiksi, inhimillisemmiksi? Ja miten kauan voimme käyttää itsemurhakorttia verukkeena vältelläksemme kaikkea mikä on mielestämme epämiellyttävää, rasittavaa ja tyhjänpäiväistä?

Torstaista sunnuntaihin pelkkää itsemurhan tehneitä lapsiaan surevien vanhempien ryhmää. Takki on yhtä aikaa tyhjä ja täysi. Uskallan elätellä toivoa että tästä kokemuksesta versoo uusia ajatuksellisia ituja, vaikka nyt onkin aika päästä pois intensiiviryhmäkuplasta, palata illaksi Helsinkiin, kotiin, hautausmaalle, takaisin omaan yksinäisyyteeni, hiljaisuuteeni ja näkymättömyyteeni.

Pakkaan laukun täyteen hautakynttilöitä, haen lähikaupasta retkieväitä syödäkseni kevyen kenttäaterian kolumbaariossa. Kahlaan riemuissani vanhojen hautojen väliin kinostuneissa kullankeltaisissa vaahteranlehdissä. Hautausmaan puut riisuutuvat sunnuntai-iltapäivän kävijöille. Kiiruhdan hitaasti kohti kolumbaariota, sillä en ole käynyt siellä kolmeen päivään, hui, eikä minulle ole mikään niin lohduton näky kuin pimeä hautalyhty jonka sisällä loppuun palanut kynttilä. Siksi on enemmän kuin ilahduttavaa huomata että lapseni hautalyhdyissä palaakin kynttilöitä. Onkohan asialla ollut isoäiti? Kyllä! Syön omalla penkilläni eväät ja luen vertaistukijärjestön jäsenlehden. Paluumatkan bonuksena törmään kahteen hautausmaakävelyseuralaiseeni. Puhumme niin kauan että aurinko laskee ja lokakuun puolivälin harvinaisen lämmin loppukesän päivä taipuu viileäksi illaksi.

Credo: En tunne oloani ryhmässä luontevaksi mutta osaan olla hautausmaalla, ja onhan sekin paljon. Tällä hetkellä se on elämässäni kaikki mitä minulla on.

Oman lapsen kuolema rajaa elämän uudestaan. Olen itsekäs, ja siksi minun on ollut välillä ylivoimaisen raskasta kuunnella toisten vanhempien menetyksestä. Samalla ryhmä asettaa minun suruni uudenlaiseen kontekstiin. Vaikka Suomessa on viime aikoina tehty vain (sic) noin kahdeksansataa itsemurhaa vuodessa, minun lapseni ei ollutkaan ainoa. Minä en ole tässä maassa ainoa sureva äiti. Ja toisaalta, sen sijaan että pohtisin miksi juuri minun lapseni teki itsemurhan ja miksi minä jouduin kokemaan tämän, voinkin kysyä miksi ei.

Kuka on turvassa kuolemalta?

http://tilastokeskus.fi/til/ksyyt/index.html

https://findikaattori.fi/fi/10

https://www.mielenterveysseura.fi/fi/uutta-tutkimusta/uutta-tutkimusta-mielenterveyden-kent%C3%A4lt%C3%A4-11102018

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Taiteilijaelämää surussa

Ei uraa, vain töitä. Ei taidetta, vain käyttötavaraa. Näin Ingmar Bergman on sanonut itsestään ja elokuvistaan. Olen freelancer. Suomennan työkseni pohjoismaista kirjallisuutta. Minulla on valtion viisivuotinen taiteilija-apuraha, ja se loppuu pian. Lakisääteinen YEL antaa minulle…

Kohtaamattomuuksia

Elämä sakkaa eli epäonnistuu silloin kun ihminen päättää lopettaa sen itse. Vaikka hyväksynkin itsemurhan tehneen lapseni järkyttävän ratkaisun ja kunnioitan hänen rohkeaa päätöstään, se ei vähennä suruani. On traagista että häntä ei enää ole. En…

Suruni perusteet

Tämä on elämäni ensimmäinen blogikirjoitus. Sen nimi on omittu uskontotieteilijä Mari Pulkkiselta. Kiitos ja anteeksi. Kirjoitan tässä blogissa surusta ja surussa elämisestä. 26-vuotiaana kuolleen tyttäreni itsemurhasta on nyt kulunut kaksi vuotta, eikä suruni ole hellittänyt…