Surun syli
Surun syli

Avoin arkku

Tampere. Tampereen hiippakunnan tuomiokapituli ja Tampereen ortodoksinen kirkko ovat järjestäneet syksyllä 2018 kolmiosaisen ekumeenisen Avoin arkku -seminaarin. Sen ensimmäisessä osassa on käsitelty kuoleman teologiaa, toisessa eksistentiaalista ja hengellistä saattohoitoa ja kolmannessa, siinä johon pääsen mukaan marraskuun lopussa, surua. Yhden päivän mittaisessa seminaarissa on neljä alustajaa: kaksi surututkijaa joista toinen on uskontotieteilijä ja toinen teologi, eläkkeelle jäänyt ortodoksinen kirkkoherra ja tuomiorovasti. He kaikki tuovat oman näkemyksensä suruun, suremiseen ja surevan kohtaamiseen.

Tämä on lyhyt tiivistelmä päivän sisällöstä.

Aamun avaa panihida, vainajien ortodoksinen muistopalvelus Pyhän Aleksanteri Nevskin ja Pyhän Nikolaoksen kirkossa, Tampereen kauniissa ja kovia kokeneessa ortodoksisessa kirkossa. Panihida on alun perin merkinnyt koko yön palvelusta: kun ortodoksisen seurakunnan jäsen kuolee, hänelle pidetään kirkossa avoimen arkun ääressä koko yön mittainen muistopalvelus. Seminaarin osallistujat saavat halutessaan täyttää läheisen vainajansa etunimen pienelle paperilapulle. Siinä lukee: Saata, Herra, lepoon palvelijasi. Nukkuneiden palvelijoiden luetaan palveluksen aikana kaksi kertaa. Rituaali liikuttaa minua, vaikka tämä panihida on järjestetty näytöksenomaisesti vain tätä seminaaria varten. En pidä itseäni Herran palvelijana eikä lastani ollut kastettu minkään kirkkokunnan yhteyteen. Hän syntyi, eli ja kuoli ilman siunausta. Tarvitseeko hänen syntinsä antaa anteeksi?

Ortodoksien muistopalveluksessa ollaan kasvokkain vainajan kanssa avoimen arkun ääressä. Sitä sanotaan eläväksi kohtaamiseksi.

En ole hakemassa täältäkään lohtua. Taas olen ulkopuolisena sisäpiiriläisten joukossa; seminaarin muut osallistujat ovat seurakuntien työntekijöitä ja saattohoidon ammattilaisia, he tuntevat toisensa. Saan kuitenkin olla täällä, en urkkimassa vaan hakemassa itselleni jotakin, tietoa, ymmärrystä, sivistystä, liikutusta, voimaa, vahvistusta.

Tunnustuksetonta synkretismiä.

Seminaari pidetään Tampereen ortodoksisen kirkon seurakuntatalon Nikolai-salissa. Kolme naista neuloo sukkaa bambupuikoilla. Ensimmäisenä alustajana on uskontotieteilijä Mari Pulkkinen, ja hänen aiheensa on: Voisiko surun tulkita toisin? Suruprosessista menetyskokemukseen. Pulkkinen sanoo alkajaisiksi että on aina suuri ilo puhua surusta, ja hän hahmottelee surun ääriviivat ja muistuttaa että me kaikki ihmiset olemme sureviksi syntyneitä. Suru on meissä jo. Suru ei taitu käskystä. Tunteita tulee ja menee, mutta läheisen kuoleman aiheuttama suru on aina menetyskokemus, eikä se kokemus menetä merkitystään. Pulkkinen puhuu surun suorittamisesta, kyynelten kätkemisestä, rituaaleista, pakenemisesta ja surun sanoittamisesta. Hän puhuu vähätellystä ja kiirehditystä surusta, siitä miten hyvää tarkoittava osanotto voi pahimmillaan lisätä surevan surua, jos menetys yritetään ulkoapäin selittää pienemmäksi.

Surukäsitteen lyhyt historia, tavoitteellisuus, Lauri Rauhalan holistinen ihmiskäsitys, kuolemansurun käsittäminen, ajatus hyvästä surusta. Onko surusta selviäminen tavoittelemisen arvoista tai edes mahdollista? Mikä riittää? Saanko jäädä surun syliin? Miksi minulla pitäisi olla kiire siitä pois?

Minne?

Elämäänkö?

Suruun ei tarvitse jäädä, sanoo seuraava alustaja, Ruoveden vt. kirkkoherra Juha Itkonen, tuore teologian tohtori (väitöskirja Kun vauvaonni vaihtuu suruun – Narratiivinen tutkimus kohtukuolemasta, lapsen kuoleman aiheuttamasta surusta ja selviytymisprosessista sekä kirkon tuesta, Helsingin yliopisto 2018). Hänen alustuksensa aihe: Surun teologiaa. Hänen näkemyksensä surusta on perinteisempi, etenemistä painottavampi ja kirkollisempi, ja vaikka hän sanookin että surun on saatava virrata vapaasti, hän pyrkii etsimään ja löytämään keinoja surusta selviytymiseen ja muistuttaa miten on Jumalan tahto että me suremme ja rakastamme.

Suru on rakkauden virta meissä, ja meidän on etsittävä menetyksemme merkitys.

Sureva tarvitsee apua ja tukea sisältä ja ulkoa.

Itkonen esittelee tutun jaksamisen jakkaransa.

Usko kantaa?

Dissonanssi, konsonanssi, resilienssi.

Keskustelua. Miten suru jää meihin, miten se muuttaa meitä, mitä on pitkittynyt suru ja onko sitä, miten vaikea on sietää hiljaisuutta, miten kulkea surevan rinnalla, onko kuolema ruma, onko suru ruma, mikä on tukijan ja auttajan rooli.

Otan osaa. Traditioiden merkitys surevien ja oman surun kohtaamisessa, pastori Iivo Suvanto puhuu (ortodoksisen kirkon) perinteistä surun voimavarana ja kysyy voiko muodollisuus olla myös todellista myötätuntoa. Hän puhuu poikansa kuolemasta ja henkilökohtaisesta menetyksestään, ja sitä kautta hän pohtii auttaako papin ammatti oman surun käsittelyssä. Sielunhoitajana hän on sitä mieltä että puhumisen tarvetta ei saa kieltää. Kirkon rituaalit ovat monille tärkeitä, muistaminen on rakastamista.

Kirkon kannalta oleellista on toivo.

Ja armo.

Kirjoitan muistikirjaani että minun on mahdotonta ajatella toivoa ja armoa.

Minulla ei ole uskoa.

Ei armoa.

Ei ole toivoakaan, mutta en kaipaa pelastusta.

Tuomiorovasti Marja Heltelä puhuu alustuksessaan surutyöstä ja surun vaiheista, vaikka Pulkkisen alustus on juuri ravistellut häntäkin: sureminen ei välttämättä ole työtä eikä noudattele vaiheita, eikä suru ole prosessi joka etenee. Heltelä muistuttaa menetyksen synnyttämistä vaikeista tunteista ja siitä että niitä voi opetella käsittelemään vielä aikuisenakin, jotta menetyksen kokeneen surevan henkinen hyvinvointi olisi joskus mahdollista. Oikeisiin kysymyksiin ei aina ole oikeita vastauksia, ja Heltelä muistuttaa että myös kohtaamiset papin kanssa tapahtuvat ihmisten kesken, eivät vain auttajan ja autettavan välillä, eivät ylhäältä alas.

Ihminen ihmiselle.

Ryhmätyössä keskustellaan surevan kohtaamisesta ja kannattelemisesta. Iankaikkisuuskysymyksen sanoittamiseen en osaa ottaa kantaa, sillä olen sureva, avun saaja, en sen tarjoaja, eikä minulla ole suojanani kristillistä viitekehystä, mutta kuulen pappismieheltä näkemyksen jonka mukaan toivo iankaikkisesta elämästä voi viedä huomion pois tästä hetkestä, samalla kun toisaalta siinä viriää luottamus siihen että surevasta pidetään huolta silloin kun hän ei itse jaksa.

Joku pitää huolta?

Paneelikeskustelussa alustajat korostavat kohtaamisten ihmisläheisyyttä, surun vaatimaa tilaa, kykyä olla väistämättä surua, ajattelun välineiden antamista niille ammattilaisille jotka saavat työssään kohdata kuolevia ja kuolleiden omaisia. Kiireettömyyttä. Rehellisyyttä. Ystävällisyyttä. Silmiin katsomista. Yksinkertaisia perusasioita, niin helppoja mutta samalla niin vaikeita ja kaikkea muuta kuin itsestään selviä, kuten vastikään julkaistuissa hoitotyön suosituksissakin todetaan. Tällaisia alkeellisia käytössääntöjäkin varten on laadittava viralliset laatustandardit.

Seminaarin jälkeen minulla on pari tuntia aikaa ennen kuin junani lähtee, ja menen Ratinan uuden kauppakeskuksen kahvilaan sulattelemaan vaikutelmia ja tekemään korjauksia oman surukirjani taittovedoksiin. Jatkan työtä koko junamatkan ajan. Ajattelen mitä olen tänäänkin kuullut ja oppinut. Onko minun suruni erilaista kuin uskovan ihmisen suru?

Tuleva surukirjani on klassinen kauhuesimerkki siitä miten väärin kaikki voi elämässä mennä jo ennen lapsen itsemurhaa ja varsinkin sen jälkeen. Siksi on paljon ajatustyötä ja valistustyötä tekemättä. Nekään työt eivät lopu kesken. Siksi kirjoitan. Kuoleman mahdollisuus on nimittäin aina olemassa. Me kaikki menetämme ennen pitkää sen mitä rakastamme. Suru väijyy joukossamme. Se on meissä. Ja kun se kaappaa omakseen ja sulkee syliinsä, mikään ei enää ole entisellään, mutta miksi pitäisikään olla.

En ole varma onko elämäni huonompaa, vajaampaa tai näköalattomampaa kuin uskovilla.

Avoin arkku -seminaarin aikoihin muistan että lapsikuolemaperheiden vertaistukijärjestö KÄPY ry on lähettänyt minulle lehtensä näytenumeroita ja että syksyn lehti on vahingossa jaettu entiseen osoitteeseeni. En oikein pidä ajatuksesta että lapseni kuolemaan liittyvää postia menee entiseen osoitteeseen. Otan yhteyttä KÄPY ry:hyn päivittääkseni osoitteeni, ja saman tien päätän liittyä järjestön ainaisjäseneksi, vaikka en vertaistukea käyttäisikään. Lupaan kirjoittaa jäsenlehden ensi syksyn numeroon oman vertaiskertomukseni. Saan lehden uusimman numeron uudestaan oikeaan osoitteeseen. Teemana on lapsensa menettäneiden isien suru, ja lisäksi siinä on artikkeli pitkittyneestä surusta ja WHO:n uudesta tautiluokitusjärjestelmästä ICD-11. Tautiluokitus on suunniteltu otettavaksi käyttöön vuonna 2022, ja sen mukaan pitkittynyt suru (prolonged grief disorder) saisi oman tautiluokituksen.

Pitkittynyt suru diagnosoitaisiin siis virallisesti sairaudeksi. Hep, täällä ilmoittautuu yksi iloisesti pitkittyneesti parantumattomasti sureva. Kuulun siihen 10 %:iin lapsensa menettäneistä joka ei ole toipunut eikä selviytynyt. En enää pärjää elämässä. Artikkelissa viitataan Aarhusin yliopiston surututkija Mai-Britt Guldiniin mainitsemiin merkkeihin joita sureva voi tarkkailla muutama kuukausi (sic!) menetyksen jälkeen. Niitä ovat:

Pystynkö nukkumaan ja syömään?

Pystynkö käymään töissä?

Olenko saanut otteen jokapäiväisestä elämästä ja arkirutiineista?

Onko minulla voimavaroja puolisolleni?

Tapaanko ystäviäni?

Pystynkö hoitamaan lapseni?

Ovatko suru ja emotionaaliset reaktiot vähentyneet vähitellen?

Onko ajatus kuolemasta jäänyt enemmän taustalle?

Kykenenkö iloitsemaan elämästä?

Pystynkö löytämään elämääni merkitystä ja sisältöä?

Muutama päivä seminaarin jälkeen käyn katsomassa Bohemian Rhapsodyn. Haikean eroottisesti latautuneessa elokuvassa soi Queenin pakahduttavan omaperäinen, täyteläinen äänimaailma, ja Farrokh Bulsaran eli Freddie Mercuryn isä, zarathustralainen parsi, takoo poikansa päähän tärkeitä moraalioppeja: Good thoughts, good words, good deeds. Niiden luulisi riittävän, mutta riittävätkö ne?

Freddie Mercurya näyttelevä Rami Malek on egyptiläisten koptikristittyjen poika. Hänellä surumieliset vedenvihreät silmänsä eivät elokuvan loputtuakaan jätä katsojaa rauhaan.

Olen tahtomattani palannut vuoteen 1975.

Mikään moraali ei pelasta menetykseltä.

tampereenhiippakunta.fi

ort.fi/tampere

jalkijaa.fi

KÄPY-lehti

https://www.laakarilehti.fi/ajassa/ajankohtaista/who-julkaisi-icd-11-tautiluokituksen/

En sorgdiagnose er nødvendig

https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC5990943/

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.