Surun syli
Surun syli

Jaksaako sureva matkustella ja jos jaksaa, niin mitä hän pakenee, suruaanko, ja jos hän etsii ja löytää matkoiltaan jotakin, niin mitä se on

Matkustan usein, mielelläni ja yksin. Jokaiselle matkalle lähtiessäni poistun mukavuusalueeltani, ja lapseni kuoleman jälkeen olen voimattomuuden puuskassa perunut paljon matkoja. Yritän kuitenkin testata rajojani ja varaan toiveikkaasti uusia. Haluan lähteä voidakseni palata kotiin.

Työni kulkee aina mukanani, ja teen laivahytistä ja hotellihuoneesta nopeasti pesän ja kotiudun siihen. Kaikki matkani liittyvät työhöni. Ne eivät koskaan ole pelkkää huvia. En ole koskaan vapaalla.

Lapseni kuoleman jälkeen minusta on tullut monomaani, ja olen arempi ja passiivisempi kuin haluaisin tunnustaa. Käyn siis samoissa paikoissa monta kertaa. Gotlannissakin minua odottaa joka kesä sama pieni talo ja sama alati muuttuva merimaisema, sama horisontti ja sen viivan voima, sama rantabulevardi ja sama luonnonpuisto, samat vanhat talot, samat pyökit ja plataanit. Lapseni kuoleman jälkeen en ole vielä uskaltanut, jaksanut enkä halunnut hakeutua minnekään missä en ole ennen käynyt. Ne vaatisivat minulta liikaa. Niinpä tyydyn hyviksi havaittuihin kaupunkeihin, Tukholmaan, Visbyhyn, Osloon, Wieniin. Niissä tiedän pärjääväni. Samat vanhat hautausmaat, kirkot ja museot riittävät tyydyttämään seikkailunhaluani ja tiedonjanoani. Niissäkin on vanhan kertauksen lisäksi joka kerta jotain uutta ihmeteltävää. Maailmanvalloituksen ja kaukomatkat jätän kernaasti nuoremmille ja rohkeammille. En lähde siksi että en sietäisi kotikulmiani, itseäni, arkeani, elämääni, suruani tai ajatusta lapseni kuolemasta. Matkalle lähtemiseen on aina jokin muu syy, matka itse.

Oslo. Tämän vuoden toukokuussa olen pettymyksekseni erityisen väsynyt ja allapäin. En jaksa käydä yhdessäkään tutussa museossa, ja siksi kiertelen vain Vår frelsers gravlundissa Henrik Ibsenin ja Edvard Munchin haudalla sekä sen lähistöllä sijaitsevalla vanhalla ruttohautausmaalla, otan valokuvan Grönlannin apostolin Hans Egeden patsaasta, luen Deichmanske bibliotekissä sanomalehtiä, mm. ihanaa Klassekampenia eli Luokkataistelua, kävelen koko matkan Oslon keskustasta Vigelandin patsaspuistoon ja viihdyn siellä koko päivän, kierrän Norlin ja Tanumin kirjakaupat, ostan alennusmyynnistä Maja Lunden uusimman romaanin Blå (jonka sittemmin suomennan), istuskelen kuninkaanlinnan puistossa. Asun huoneistohotellissa ja suomennan sotapsykiatriakirjaa, en tuhlaa rahaa. Silti matka ei ole huono eikä turha.

Kööpenhamina. Mukana on poikkeuksellisesti seuralainen, joten se on erilainen ja kunnianhimoisempi matka kuin ne joilla olen yksin. Museoita, muotoilua, hautausmaa jolta en löydä etsimiäni hautoja, lisää museoita, kaupunkikävelyjä, lisää museoita. Myöhästeleviä junia, katutöitä, remontissa olevia rakennuksia, suljettuja portteja, lukittuja ovia. Haluaisin pitää Kööpenhaminasta, mutta tälläkään kertaa se ei halua ottaa minua vastaan. Ostan Arnold Busckin kirjakaupasta Kaspar Colling Nielsenin varhaistuotantoa.

Wien. Makaan hotellihuoneen vuoteella keskellä suurkaupunkia, ilmastointi humisee, parvekkeen takana kohisee Opernring. Olen täällä nyt toista kertaa yksin, seuralaisen kanssa olen ollut monta kertaa, viettänyt täällä kaksi jouluakin. Tämä kaupunki sopii minulle paremmin kuin Berliini ja Pariisi. Wien on yhtä aikaa iso ja pieni, kompakti ja laaja, historiallinen ja moderni, kaunis ja rosoinen, enemmän kaunis kuin rosoinen. Wienissä on kaikki mitä inhimilliseltä suurkaupungilta voi toivoa. Hitler vihasi Wieniä. Tällä kertaa on liian kuuma lähteä Zentralfriedhofin valtavalle hautausmaalle. Kuljen kadun varjoisaa puolta, yksi taidemuseo päivässä, hiki valuu selkää pitkin, tilaan kahvilassa Hausgemachtes Eisteen, tuijotan Kunsthistorisches Museumissa Gustav Klimtin maalaamia freskoja, en taaskaan jaksa kiertää koko pyörryttävän isoa museota, juon suu auki Römerquellen kivennäisvettä, katselen kaupunkia, osaan liikkua täällä, hotellin vastaanottovirkailijan ei tarvitse kertoa minulle missä olemme. Mozarthausissa on iltapäivällä tunnin mittainen pianokonsertti. Richard Ilya Tauber soittaa niitä kappaleita jotka Mozart oli säveltänyt asuessaan talossa.

Päätän palata Wienin loppuvuodesta uudestaan. Silloin voin taas käydä Rooman keisarin Marcus Aureliuksen perustaman Vindobonan varuskunnan raunioihin rakennetussa Römermuseumissa Hoher Marktilla. Voin käydä taas katsomassa Habsburgien sarkofageja ja poiketa barokkikirkkoihin, ehkä myös Hietzingin hautausmaalle jonne Gustav Klimt on haudattu, ei se on turhan kaukana Schönbrunnin takana.

Vain se mitä jaksan kantaa, vain se minne jaksan kävellä.

Belvederessä totean jälleen kerran että turistit ovat idiootteja, tietysti kaikki muut turistit paitsi minä. Klimtin Suudelman edessä kuhisee ikuinen tungos, koska kävijät haluavat ottaa sen edessä itsestään selfieitä. Maalauksen paikkaa siirrellään Belvederessä jatkuvasti, varmaankin jotta lattia ei kuluisi sen ympäriltä. Yritän keskittyä taideteokseen, sillä pidän Klimtin dekoratiivisuudesta ja lehtikullan peittämästä alakulosta, mutta on vaikea saada rauhaa, kun ympärillä parveilee kymmeniä ihmisiä kameroineen ja selfiekeppeineen. Kunpa taidemuseoihin palautettaisiin kuvauskielto. Monet kävijät kulkevat määrätietoisesti teokselta toiselle, ottavat siitä valokuvan ja siirtyvät eteenpäin. Pic or it didn’t happen. Oslon Nasjonalgallerietissa Munchin Huudon edessä turistit poseeraavat samassa asennossa kädet korvillaan ja suu tuskanhuutoon jähmettyneenä sekunnin pari, ja sitten he jatkavat matkaansa. Huuto nähty, check.

Wienin Leopoldmuseumissa on kahden vuonna 1918 kuolleen suuren wieniläistaiteilijan, Gustav Klimtin ja Egon Schielen, muistonäyttely, Jubiläumsschau. Ripustuksen näkökulma on onneksi uusi. Ison museon toiseksi ylimmässä kerroksessa on slovenialaisen Zoran Mušičin (1909—2005) laaja näyttely Hiljaisuuden runous, Poesie der Stille. Se on kuin minulle tehty, ja saan kierrellä saleja melkein yksin. Mušič joutui poliittisena vankina Dachaun keskitysleirille ja piirsi siellä vuonna 1945 kuolevia ja kuolleita vankeja. Ne ovat säilyneet, ja niille on varattu oma hiljainen huone. Mušič selvisi hengissä ja muutti Venetsiaan, mutta Dachau ei koskaan lähtenyt hänestä. Hän piirsi erilaisia mielenmaisemia ja kutsui niitä juuriksi, ja näyttelyssä on myös hänen 1970-luvulla aloittamansa teossarja Emme ole viimeisiä, Wir sind nicht die Letzten. Siinä Dachaussa kuolleiden ruumiit toistuvat kellanruskeina, harmaina, hiekkaisina, tuhkaisina, hiljaisina, kärsivinä, kärsineinä, tapettuina.

Hiljainen näyttely, ei selfieitä.

Visby. Viivyn täällä yleensä kaksi viikkoa elokuun lopussa. Pahin turistikausi on ohi, mutta siitä huolimatta pienen vuokrataloni edessä avautuvalla näköalatasanteella riittää kävijöitä. He ottavat itsestään ja toisistaan kuvia korkean kallion laella, taustana kahden keskiaikaisen kirkon, Helgeandin ja Sankt Clemensin, rauniot. Ja Itämeri. Ehjä horisontti. Asun pähkinäpuun katveessa, naapureina naakkoja, kulttuurilintuja. Suomennan Maja Lunden romaania, kirjoitan, kiipeilen 1200-luvulla rakennetun kaupunginmuurin valleilla. Kadun varrella on paljon 1700-luvun taloja. Rantakivikossa uinuu rypäs isokoskeloita. Sepelkyyhkyt huutelevat kaupunginmuurin aukoista. En pelkää. Uskallan olla täällä kaksi viikkoa yksin. Nukun yöni. Nukun myös päivällä. Katson ikkunasta ulos, ostan gotlantilaisia vadelmia, käyn käsityöpuodeissa enkä osta mitään, käyn kirjakaupoissa ja ostan vain yhden kirjan, Ruotsin antisemitismiä käsittelevän kirjan (Bernt Hermele: Kommer de så skjuter jag oss – om svenska judars liv i skuggan av förintelsen, Lind & Co 2018), käyn yhdeksän keskiaikaisen kirkon raunioilla. Mietin millaista Visbyssä on ollut kilpailevien munkkiveljeskuntien aikana ja mitä täällä on tapahtunut uskonpuhdistuksen myötä. Pieni keskiaikainen hansakaupunki, ei pelkkä idyllinen kesäkulissi. Sankta Marian tuomiokirkossa käyn kuuntelemassa hyvää ja huonoa urkumusiikkia, sytytän kuolleelle lapselleni kynttilän. Kirkon seinällä on Tommy Söderlundin näyttely Utan ett du inget jag. Näyttely ja siitä koottu kirja kertovat Ingmar Bergmanin ja Liv Ullmannin rakkaudesta. Epäilen että Ingmar Bergman olisi voinut olla olemassa ilman Liv Ullmannia mutta ei ilman muusaa, naista, naisia, aina uutta naista; ennätysvuonna 1959 vaimon lisäksi neljä samanaikaista rakastajatarta. Piti aina olla joku, nainen, neljännen ja viidennen vaimon välissä Liv Ullmann, muuten elokuvia ei olisi syntynyt. Taiteilijana nerokas demoniohjaaja, ihmisenä, miehenä ja isänä heikko raukkamainen narsistinen paska.

Poimin tuomiokirkon nurkalla kasvavasta korkeasta hevoskastanjasta pudonneen ison piikikkään hedelmän ja tuon sen vuokrataloni pöydälle paperipainon virkaa toimittavien fossiilikivien seuraksi. Muutaman päivän kuluttua kuori alkaa halkeilla. Sen kiiltävää siementä ei voi syödä. Meri on hopeaa, meri on lyijyä, utuisena päivänä en erota missä meri loppuu ja taivas alkaa. Pieni tyttö tekee rantapromenadilla kärrynpyöriä, isä kuvaa. Itken puistonpenkillä. En osaa enää suhtautua lapsiin. Lähden kasvitieteelliseen puutarhaan ottaakseni kuvia Gotlannin kasveja vuonna 1741 kartoittaneen Carl von Linnén patsaasta. Rintakuvan on veistänyt Kaj Engström vuonna 2007, Linnén syntymän 300-vuotispäivän kunniaksi. Miehenkorkuinen patsas on jalavaa, se tuoksuu tervalta ja on lempeä karikatyyri kukkien isästä. Valtavan naaman nenä on engströmiläisen eläimellinen konkkanokka.

Herraseura DBW:n vuonna 1855 perustama Visbyn kasvitieteellinen puutarha ja arboretum on kaupunkilaisten yhteinen olohuone ja uupuneen matkailijan varjoisa keidas. Se on kaikista suunnista avoin: lännessä se kätkeytyy merimuurin taakse, pohjoisessa on juhlakenttä jolla järjestetään Medeltidsveckanin ritariturnajaisia, idässä ja etelässä on keskiaikaisten talojen ja kapeiden kujien sokkelo. Alkukesästä siellä kukkii nenäliinapuu. Puutarhassa on ruusuja, yrttejä, paviljonki ja pieni amfiteatteri jossa voi kuunnella kamarimusiikkia. Puutarhuri järjestää opastettuja kierroksia, syksyllä on sadonkorjuujuhla.

Istun Sankt Olavin kirkonraunioiden edessä puistonpenkillä, ja siinä syntyy lapseni itsemurhan nostattaman surun ensimmäisen ruotsinkielisen runon ensimmäinen säe. Se syntyy kuin itsestään ja alkaa sanoilla jag begråter mitt döda barn.

Huviretki hirttopaikalle. Edellisenä päivänä, lapseni uurnanlaskun kaksivuotispäivänä, muistopäivänä, jälleen yhtenä kuoleman ja menetyksen ja surun päivänä, lähden Galgbergetille. Visbyn keskiaikainen hirttopaikka sijaitsee kaupunginmuurin ulkopuolella, lentokentälle vievän Lummelundsvägenin varrella, luonnonsuojelualueen reunalla, jyrkän kalkkikivikallion laella. Gotlannin kalkkikivi on siluurikaudelta. Se on 420 miljoonaa vuotta vanhaa korallia. Hirsipuut ovat olleet kolmen korkean kalkkikivipylvään välissä, mutta täällä on teloitettu myös mestaamalla. Kaivauksissa on löydetty kolmenkymmenen ruumiin luut. Klintin alapuolella on spitaalikirkon rauniot.

Viimeisen matkapäiväni vietän aina Gotlannin museossa. Siellä on esillä silmiä hivelevän kauniita rautakautisia kuvakiviä, viikinkiaarteita, geologiaa, Visbyn historiaa keskiajalta ja hansakaudelta sekä Massakern vid muren. Näyttely perustuu Visbyn kaupunginmuurin ulkopuolella vuosina 1928—30 tehtyyn hautalöytöön. Tuolloin joukkohaudasta paljastui melkein 1800 gotlantilaisen talonpojan ruumiit sotisovassaan. Tanskan kuninkaan Valdemar Atterdagin sotilaat valloittivat Gotlannin 27.7.1361 ja tappoivat saaresta lähes kaikki miespuoliset asukkaat. Pääkallot ja luut ovat säilyneet sotilasvarusteissaan hyvin. Pysäyttävän havainnollisesta ja verisestä näyttelystä on riittänyt antimia myös Tukholman Historiska museetiin.

Tukholmasta kirjoitan joskus erikseen, vaikka olen siitä jo kirjoittanutkin. Sekään kaupunki ei onneksi tyhjene.

Lyhyeltäkin matkalta palaaminen on aina huojentavaa kiitollisuuden juhlaa: pärjäsin, viihdyin, selvisin hengissä ja pääsin kotiin. Puran käsimatkatavarat ja lähden hautausmaakävelylle. Huomenna olen taas maadoittunut.

assistens.dk

belvedere.at

deichman.no

gotlandsmuseum.se

historiska.se/utstallningar/massakern-vid-muren

klassekampen.no

khm.at

leopoldmuseum.org

oslo.kommune.no/helse-og-omsorg/begravelser-og-gravferd/gravplasser-i-oslo/var-frelsers-gravlund/

mozarthausvienna.at

stadt-wien.at/wien/sehenswuerdigkeiten/zentralfriedhof.html

svenskakyrkan.se/visby/norrakyrkogarden

vigeland.museum.no/no/vigelandsparken

visbybotan.se

Kommentit (2)

  1. Mar

    Suurkiitos blogistasi. Sen lukeminen auttaa minua koti-ikävässä täällä rapakon toisella puolen. Surussa, joka on aina kulkenut mukanani, muttei varmasti vedä vertoja oman lapsen kuolemalle. Valmistaudun äitini kuolemaan, äitini, jota minulla ei koskaan ole ollut. Kerrontasi on lohdullista, meditatiivista ja kaunista.

  2. Nimetön

    <3

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.