Surun syli
Surun syli

Miksi ihminen yrittää tehdä itsemurhan ja miksi hän tekee sen

Tämänkin viikon blogipostaukseni on pieni matkakertomus siitä miten lähden Turkuun osallistuakseni Surunauha-järjestön kokoukseen enkä jaksakaan osallistua siihen. Tämäkin päiväni on omistettu kuolemalle. Marraskuun toiseksi viimeisen viikon perjantaiaamun alkajaisiksi kävelen Hietaniemen hautausmaalle katsomaan kuinka Mauno Koiviston muistomerkkiä tuodaan paikalleen kansallisen surun näyttämölle. Pääkäytävä täyttyy raskaasta siirtokoneistosta ja asiansa osaavista miehistä, ja heidän joukossaan on myös veistoskilpailun voittaja, taiteilija Perttu Saksa. Yhdeksän tonnia painavan veistoksen siirtäminen ei käy hetkessä. Seuraan operaatiota hetken sivusta mutta en ehdi seurata sitä loppuun saakka. Pitää mennä.

Presidentti Mauno Koivisto kuoli vanhana miehenä, kaikkensa antaneena ja täyden elämän eläneenä, ja ajattelen niitä tuhansia ja taas tuhansia suomalaisia joita hänen haudalleen on vaeltanut siitä lähtien kun hän kuoli toukokuussa 2017. Kansansuosio on yllättänyt myös hautausmaan ammattilaiset. Koivisto oli ensimmäinen Kekkosen jälkeinen presidentti, ja minunkin sukupolveni ymmärsi vihdoin että Kekkonen ei olekaan presidenttiyden synonyymi. Kaiken lisäksi Koivisto ei ollut edes maalaisliittolainen vaan sosialidemokraatti. Sellainen vallanvaihdos oli vielä 1980-luvun Suomessa tavatonta.

Kekkosen ja Koiviston haudan kaivoi sama mies. Hän kuoli pian itsekin.

Kekkonen kuoli vanhana ja sairaana miehenä, ja Koivisto kuoli vanhana ja sairaana miehenä. Heidän kuolemansa ei olisi pitänyt tulla yllätyksenä kenellekään. Sen sijaan heidän haudankaivajansa kuoli yllättäen alle 60-vuotiaana, ja nyt Hietaniemessä on haudankaivajana mies joka on kaivanut haudan sekä Koivistolle että Koiviston ja Kekkosen haudankaivajalle.

Jokapäiväisen hautausmaakäyntini jälkeen lähden Turkuun. Itsemurhan tehneiden läheisille perustetun vertaistukijärjestön tilaisuuden vetonaulaksi on kutsuttu Suomen Mielenterveysseuran kriisityöntekijä Harri Sihvola puhumaan itsemurhan mekanismeista, siitä mikä ajaa ihmisen yrittämään itsemurhaa. Sihvola työskentelee Helsinkiin perustetussa Itsemurhien ehkäisykeskuksessa, ja hänellä on pitkä kokemus SOS-kriisikeskuksen sosiaalityöntekijänä ja itsemurhaa yrittäneiden auttajana. Tilaisuus pidetään Turun Kriisikeskuksen tiloissa.

Olen houkutellut mukaani kohtalotoverin. Seuralaiseni isä on tehnyt itsemurhan, ja meillä kahdella on eri suru ja eri menetys, mutta surumme ja menetyksemme kulkevat rinnatusten.

Sihvolan luennon otsikkona on Itsemurhat – miten itsensä tappaminen on mahdollista. Ei siis kovin kevyt eikä mieltäylentävä aihe mutta sitäkin relevantimpi. Sihvola kertoo että vuoden 2018 alussa Helsinkiin ja Kuopioon perustetun Itsemurhien ehkäisykeskuksen toiminnan tavoitteena on saada Suomen korkea itsemurhakuolleisuus laskemaan muiden Pohjoismaiden tasolle. Tällä luennolla ei kuitenkaan keskitytä Itsemurhien ehkäisykeskuksen käyttämiin metodeihin vaan siihen mitä yleisiä lainalaisuuksia itsemurhaan liittyy ja mitkä tekijät ajavat ihmisiä suunnittelemaan ja yrittämään itsemurhaa – ja toteuttamaan sen.

Onnistuneen itsemurhan tekijöitä ei tietenkään ole mahdollsita haastatella, mutta tilastojen ja tutkimusaineiston perusteella voidaan todeta jotakin, ja sen perusteella on kehitetty itsetuhoisten ihmisten kohtaamisia ja tukimenetelmiä. Suomihan on itsemurhatilastoissaan perinteisesti ollut samalla synkällä tasolla kuin muutamat Itä-Euroopan maat, mutta vaikka itsemurhakuolleisuutemme onkin laskenut ja lähes puolittunut huippuvuodesta 1990, jolloin tuhatviisisataa suomalaista tappoi itsensä, kyse ei sittenkään ole täysin marginaalisesta ilmiöstä. Emme vieläkään voi huokaista helpotuksesta, sillä joka päivä kahdesta kolmeen suomalaista tekee itsemurhan, ja jokaista itsemurhaa kohti tehdään arviolta kymmenen yritystä. Kaikkia itsemurhayrityksiä ei tilastoida, mutta rekisteröityjen itsemurhayritysten määrä on nousussa, ja jokainen itsemurha ja myös itsemurhayritys traumatisoi useita ihmisiä. Heidän auttamisensa tulee kalliiksi.

Hätä tulee kalliiksi.

Tässä vaiheessa on käytettävissämme vasta vuoden 2016 tilastotiedot: itsemurhia 787. Vertailun vuoksi Sihvola muistuttaa että liikenteessä kuoli samana vuonna 258 suomalaista. Minun lapseni oli yksi niistä jotka tekivät itsemurhan vuonna 2016, ja kuten Sihvola sanoo, itsemurha ei koskaan ole yksiselitteinen eikä homogeeninen ilmiö. Kainuussa keski-ikäinen mies ampuu itsensä hirvikiväärillä, suurkaupungissa nuori nainen tappaa itsensä lääkkeiden yliannostuksella. Kun itsemurhasta on tullut nuorena kuolleiden dominoiva kuolemansyy, suuntaus on huolestuttava.

(Vai onko? Yllätän itseni pohtimasta onko itsemurha sittenkin vain luonnonvalintaa. Rotuhygieniaa? Omaehtoista eugeniikkaa? Ovatko varsinkin nuorten ihmisten itsemurhat vain evoluutiobiologian säätelemä pakkokeino luopua niistä ihmisistä joista ei olisi jatkamaan elämää ja sukua? Ajatus saa sydämeni vuotamaan verta, sillä en haluaisi myöntää että minun lapseni tappoi itsensä kaksikymmentäkuusivuotiaana, koska ymmärsi olevansa elinkelvoton. Ei, äitinä en voi ajatella niin. En saa ajatella niin. Tuijotan kirjoittamiani sanoja ja mietin uskallanko kirjoittaa ne. Elinkelvottomammatkin ihmiset ovat eläneet ja jatkaneet sukua.)

Sihvola muistuttaa että masennus ei sinänsä vielä riitä selittämään itsemurhia. Masennuksen hoito voi psykiatrisessa mielessä onnistua, mutta silti potilas tappaa itsensä. Miksi? Mitä tapahtuu?

Ketkä jäävät kaiken avun, ennaltaehkäisevän ja jälkihoidon ulkopuolelle? Mikä on psyykenlääkkeiden toksisuuden osuus? Onko itsetuhoisuus terapoitavissa, ja onko itsemurha ennen muuta mielenterveysongelma?

Kaikkia itsemurhia ei voida tulkita eikä luokitella itsemurhiksi.

Keskeinen diagnoosi on ahdistuneisuushäiriö.

Lapseni sai sen kuusitoistavuotiaana.

Sihvola: itsemurhaan ajautuva ihminen menettää uskonsa siihen että hänellä olisi enää yhtään hyvää syytä elää. Itsemurhaan ajautuva ihminen ajattelee että maailma on parempi paikka ilma häntä. Joskus elämyshakuisuus latistaa arkea ja kasvattaa myös vahinkojen ja tapaturmien riskiä.

Itsemurhilla on jotakin yhteistä. Tämä on huojentava ja musertava tieto niille jotka yrittävät ymmärtää ja hyväksyä sen miksi juuri heidän läheisensä, puolisonsa, vanhempansa, sisaruksensa, lapsensa tai ystävänsä on päätynyt tilanteeseen jossa kuolemasta tulee vaihtoehto.

Itsemurha on toimintaa kriisissä.

Ja mikä se kriisi on? Sihvola esittelee itsemurhaa ennakoivia muuttujia ja yhdistäviä tekijöitä: taakkana olemisen kokemusta, psyykkistä kipua, halua paeta negatiivisia tunteita, ihmissuhdeongelmia, toivottomuutta.

Lopuksi Sihvola puhuu itsemurhan neurobiologiasta, siitä että itsetuhoinen poikkeustila on ennen muuta dissosiatiivinen häiriö jossa aivojen hälytysjärjestelmää säätelevä mantelitumake, amygdala, reagoi stressiin tulkitsemalla henkisen kivun somaattiseksi. Sietämätön kipu yritetään saada loppumaan pakenemalla. Kun aiemmat traumat tallentuvat aivoihin muistijäljiksi, pahimmassa tapauksessa ne saavat hälytysjärjestelmän toimimaan epävakaalla tavalla. Rationaalisesta ajattelusta tulee tällöin mahdotonta, stressireaktioista hallitsemattomia. Irrationaalinen itsetuhon tila saattaa olla hyvin lyhyt, vain muutaman minuutin pituinen, mutta mikä murheellisinta, sekin saattaa riittää.

Sihvola: Niin monien itsemurhaa yrittäneiden, siitä selvinneiden ja apua hakeneiden ajattelua ja käytöstä luonnehtii myös ambivalenssi. Heillä on yhtä aikaa halua elää ja halu kuolla, tai heillä ei välttämättä ole edes halua kuolla, ainoastaan suuri tarve päästä eroon kivustaan.

Siinä vaiheessa kun kuoleminen houkuttelee enemmän kuin eläminen, itsemurhaa suunnitteleva kääntyy pois muista ihmisistä.

Hän haluaa pitää kiinni omasta valinnastaan. Päätöksen tekeminen tuo hetkellisen rauhan.

Henkinen kipukin on kipua. Aivomme reagoivat siihen samalla tavalla kuin somaattiseen kipuun.

Ja se kipu on vain tässä ja nyt.

Avainsana on pakokäyttäytyminen.

Me ihmiset olemme yhteydessä toisiimme aivokuoren välityksellä.

Seuralaiseni on itsemurhan tehnyttä isäänsä sureva nuori kuvataiteilija. Samalla kun minä kirjoitan kynä sauhuten muistiinpanoja, huomaan että hän piirtää lehtiönsä alareunaan mantelitumakemetsää. Toivon että siitä syntyy uutta, itsemurhaa kunnioittavaa taidetta. Olen jo ostanut häneltä kaksi pientä uurnaveistosta.

Taide ei synny tyhjästä.

Taide synnyttää merkityksellisyyttä.

Tämän musertavan rautaisannoksen jälkeen ei huvita jäädä kokoustamaan. Ehdotan kävelyä Turun tuomiokirkkoon. Siellä on menossa Dom-oratorion orkesteriharjoitukset. Dom on Turun lahja satavuotisjuhlaansa viettävälle Virolle, ja se saa seuraavana päivänä kantaesityksensä. Istumme kirkonpenkkiin puhumaan itsemurhan jälkeisestä elämästämme.

Puhumme itsemurhan jälkeisestä elämästämme myös junassa koko paluumatkan. Näytän seuralaiselleni lompakosta löytynyttä vanhaa passikuvaa jossa lapseni katsoo kameraan pyörein ruskein silmin, posket punaisina, niin terveenä, meikittömänä, luonnonkauniina nuorena tyttönä. En selviä tästäkään päivästä itkemättä, mutta ei itkeminen minua haittaa, päinvastoin, kunhan minun vain ei tarvitse puhua itkemisen aikana. On niin paljon surua surtavana. En vieläkään osaa hahmottaa surutyötä, suruprosessia enkä surumatkaa. Puhun mieluummin surun kehittymisestä, siitä mitä meille tapahtuu menetyksemme jälkeen. Onko se kiinnostavaa?

Tieto ei lisää tuskaa. Tuska lisää tietoa.

https://surunauha.net/mista-apua/

mielenterveysseura.fi

https://www.mielenterveysseura.fi/fi/tukea-ja-apua/itsemurhien-ehk%C3%A4isykeskus/ammattilaisetkin-tarvitsevat-tietoa-kuinka-itsemurha

https://www.mielenterveysseura.fi/fi/itsemurhavaarassa-olevan-henkil%C3%B6n-kohtaaminen

https://www.riku.fi/fi/riku-lehti/riku-lehti+32016/keskustelutuki+vahentaa+itsemurhia/

http://www.riku.fi/fi/riku-lehti/riku-lehti+32016/joka+kymmenes+itsemurha+tehdaan+liikenteessa/

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.