Surun syli
Surun syli

Sielunmessu kuoleman kaupungissa

Vuonna 2018 kävin Wienissä kaksi kertaa. Se kaupunki ei lopu kesken. Joulun välipäivinä en kuitenkaan lentänyt sinne katsomaan suurenmoista taidetta vaan etsimään kuoleman tunnelmaa, ja sehän on Wienissä yhtä helppoa kuin siellä on olla eksymättä. Nelipäiväisen matkani perimmäinen tarkoitus oli vihdoinkin päästä kuuntelemaan Mozartin Requiem siinä kaupungissa jossa hän sen sävelsi ja jossa hän kuoli kesken säveltämisen vuonna 1791.

Requiemin kantaesitys on ollut 10.12.1791 Michaelerkirchessä Hofburgin kupeessa. Minulla on lippu Karlskircheen. Siellä sielunmessua esitetään kerran viikossa. Olen ostanut lippuni jo elokuussa, mutta voucher pitää ensin vaihtaa konserttilippuun Vienna Ticket Officessa. Toimisto sijaitsee Staatsoperia vastapäätä Kärntner Straßella henkeäsalpaavan upeassa mutta wieniläisittäin ihan tavallisessa 1600-luvun kaupunkipalatsissa. Lopulta tämäkään ei vielä riitä, vaan lippu pitää vaihtaa vielä kirkon ovella, ja jonossa lippua kysytään kolme kertaa ennen kuin minut ohjataan paikalleni. Perusteellista kyykytystä. Koska kirkko on lämmittämätön, yleisölle tarjotaan peitteeksi fleecehuopia. Käsiohjelma ei tietenkään kuulu 46 euron lipun hintaan. Se maksaa kaksi euroa, vain käteistä, Bargeld. Ei minulla ole käteistä, minulla ei koskaan ole käteistä, mutta saan lainata käsiohjelmaa vierustoveriltani. Siitä luen että orkesteri soittaa 1700-luvun alkuperäisillä instrumenteilla ja on nimeltään Orchester 1756.

Mozartin Requiemissa on minulle erityinen tunnelataus, sillä olin valinnut sen keskeisen itkuosan, Lacrimosan, lapseni hautajaisiin. Urkuri halusi soittaa sen, ja minulta pääsi Hietaniemen krematorion kappelissa yksi äänekäs nyyhkäisy, vain yksi mutta sitäkin äänekkäämpi. Olen pelännyt ja toivonut romahdusta myös nyt. Siksi tarvitsen tämän siedätyshoidon.

Näen rotan juoksevan kirkon aukion poikki ennen konserttia.

Viereeni istuutuu puhelias mies vaimoineen. Ehdimme seurustella puolisen tuntia ennen konsertin alkua. Hän kertoo olevansa Australiasta ja kuukauden mittaisella Euroopan-matkalla. Pariskunta on jo suorittanut Saksan, Sveitsin ja Itävallan, ja seuraavaksi on vuorossa Lontoo. Let’s do Europe! Hänen vaimonsa on eläkkeellä oleva historianopettaja, ja molemmat tietävät paljon ja ovat kiinnostuneita ja sivistyneitä, ovat käyneet kulttuurimatkoillaan Helsingissäkin.

Konsertti alkaa. Orkesterilla, kuorolla ja kapellimestarilla on päällysvaatteet yllä. Sääliksi käy varsinkin äänityöläisiä. Kuorossa laulaa Conchita Wurstin sovinnaisen isoveljen näköinen mies, ja sellisti on kuin nuorehko Kjell Westö jolla on vielä tuuhea otsatukka. Odotan peloissani milloin Lacrimosa alkaa. Yritän itkeä kenenkään huomaamatta. Sielunmessun loputtua vierustoverini on haltioitunut, marvellous, splendid, absolutely fantastic, ja kysyy: Did you enjoy it? Vastaan että kyllä ja kerron miksi. Hän hiljenee, ottaa minua kädestä kiinni, silittää käsivarttani ja sanoo: Oh dear, I’m so sorry for your loss. I’m crying with you.

Tällaisia pieniä tavallisia sanoja olisin kaivannut ja kaipaisin suomalaisiltakin. Mutta suomalaisilla ei ole sanoja. He eivät sano mitään, tai korkeintaan he sanovat vain Ai, kuten gynekologini, ja sitten kiirehditään eteenpäin, koska pitää mennä eteenpäin, ei saa jäädä suruun makaamaan.

Kävelen Karlskirchestä Fleischmarktille. En saa sielunmessun jälkeen unta.

Matkani tavoite on täytetty. Ja tavoite ylittyy päätettyäni käydä uudestaan Kapuzinergruftissa, Habsburgien keisarisuvun kryptassa jossa on 145 hallitsijaperheen jäsenen, 18 keisarin ja 12 keisarinnan sarkofagit. Olen käynyt siellä ennenkin mutta unohtanut miten vavahduttava paikka tämä kapusiinimunkkien 1600-luvulla perustama hautapaikka keskellä kaupunkia Neuer Marktin laidalla on. Viivyn kryptassa pitkään. Hallitsijoiden sarkofagit on koristeltu pääkalloin, kruunuin ja vallan symbolein. Pienin arkku kuuluu vastasyntyneelle lapselle. Keisarinna Sissin sarkofagi ei ole komein, mutta sen ympärillä on eniten muistoesineitä. Uusimmat arkut ovat 2010-luvulta, viimeisin vuodelta 2011, ja ne ovat halvempaa kuparia ja hohtavat vielä punertavina, melkein kuin kiillotettu jalopuu, siinä missä vanhemmat pronssiarkut ovat tummuneet harmaiksi. Sarkofagien sisällä lepäävät ruumiit on palsamoitu, ja sydämet on sijoitettu hopeauurnassa Augustinerkircheen tai Stephansdomiin.

Käyn Dorotheegassen ja Judenplatzin Jüdisches Museumissa. Toisessa iso kabbalanäyttely ja toisessa Leonard Bernsteinin satavuotisjuhlanäyttely. Judenplatzin keskellä kierrän Rachel Whitereadin holokaustimonumentin Nameless Library (2000) ja otan valokuvan kaikista monumentin juurelle kaiverretuista keskitysleirien nimistä. Ne aakkostettu kolmen ryhmiin allekkain:

Auschwitz

Belzec

Bergen-Belsen

Brko

Buchenwald

Chelmno

Dachau

Flossenbürg

Groß-Rosen

Gurs

Hartheim

Izbica

Jasnovac

Jungfernhof

Kaiserwald

Kielce

Kowno

Lagow

Lodz

Lublin

Majdanek

Maly Trostinec

Mauthausen

Minsk

Mittelbau/Dora

Modliborzyce

Natzweiler

Neuengamme

Nisko

Opatow

Opole

Ravensbrück

Rejowiec

Riga

Sabac

Sachsenhausen

Salaspils

San Sabba

Sobibor

Stutthof

Theresienstadt

Trawniki

Treblinka

Wlodawa

Zamosc

Lista on murheellisen pitkä, mutta on muistettava että vuosina 1938—1945 tapettiin yli 65 000 Itävallan juutalaista. Suurin osa heistä asui Wienissä. Heidän muistomerkkinsä koostuu betonisista kirjoista jotka on asetettu niin että niiden selkäpuoli ei näy. Kirjoja ei voi lukea. Ne eivät avaudu. Kirjaston ovi on lukossa. Tämän muistomerkin juurella murtuu elokuvan Woman in Gold (2015, ohjaus Simon Curtis) päähenkilö, Ryan Reynoldsin näyttelemä nuori amerikkalainen juristi Randy Schoenberg eli Randol Schönberg, säveltäjä Arnold Schönbergin pojanpoika. Hän on tullut Wieniin auttaakseen äitinsä ystävätärtä, Helen Mirrenin esittämää Maria Altmannia hankkimaan takaisin natsien varastaman taideteoksen, Gustav Klimtin vuonna 1901—1903 maalaaman Adele Bloch-Bauerinmuotokuvan Belvederen taidemuseosta, ja siinä hän ymmärtää oman taustansa.

Minun ei tarvitse mennä Judenplatzin ravintolan naistenvessaan murtumaan, mutta elokuva on poikkeuksellisen pysäyttävä jännityselokuva natsien varastamien taideteosten restituutiosta ja Euroopan taiteen provenienssista. Se on houkutellut minutkin ristiriitaisen suurenmoiseen Wieniin ja ottamaan kantaa Itävallan Mona-Lisaan ja siihen mitä tässäkin metropolissa on tapahtunut muutama vuosikymmen sitten – ja miten kyseenalaista Wienin kauneus on.

Käyn juutalaismuseon jälkeen myös Hoher Marktin pienessä roomalaismuseossa. Rooman valtakunnan aikainen Vindobonan varuskunta vaikutti Wienissä 350 vuotta, ja Rooman keisari Marcus Aurelius kuoli täällä vuonna 180 jKr. Kuudentuhannen roomalaissotilaan legioona eli suunnilleen samalla alueella johon myöhemmin tuli juutalaisten ghetto. Sekä muinaisen varuskunnan että vuonna 1421 pogromissa tuhotun synagogan rauniot ovat museoiden pohjana.

Roomalaiset polttivat kuolleensa, ja vanhoja hautausmaita on paikallistettu Wienin pääväylien varresta. Minua erityisesti kiinnostavan kolumbaarion käsite, kyyhkyslakka, on peräisin antiikin Roomasta. Kristinuskon leviämisen myötä tuhkaamisesta kuitenkin luovuttiin satojen vuosien ajaksi, ja se yleistyi uudestaan vasta 1800-luvulla. Suomen ensimmäinen krematorio avattiin ankaran vastustuksen vuoksi niinkin myöhään kuin vuonna 1926.

Lauantaina teen kierroksen Innere Stadtin kirkoissa. En jaksa kaikkia, sillä niitä on niin monta, parikymmentä, enkä harrasta läpijuoksuja: selfie ja ulos. Stephansdomissa en halua käydä. Se on kuin Notre Dame, yhtä tunkkainen ja ahdistava ja täynnä turisteja. Peterskirchessä on meneillään jumalanpalvelus. Turisteja ei onneksi päästetä häiritsemään. Ennen ehtoollisen jakamista seurakuntalaisille pappi nauttii ehtoollisen itse, syö öylätin ja kulauttaa viiniä. Hän juo kalkin tyhjäksi myös ehtoollisen jälkeen. Jesuitenkirchessä saan kuulla pienen urkukonsertin.

Wieniin keskustaan mahtuvat kirkkoineen Maltan ritarikunta, dominikaanit, fransiskaanit, benediktiinit, kapusiinit ja jesuiitat, kreikkalaiskatoliset, juutalaiset ja luterilaiset, mutta kaikkien pyhäkköihin ei ulkopuolisella ole asiaa, eikä tarvitsekaan olla. Olen itsekin kaikkialla ulkopuolinen, utelias mutta torjuva, kiinnostunut mutta kriittinen. Minulla ei kuitenkaan ole oikeutta käyttäytyä pyhänä pidetyssä tilassa huonosti.

Jüdisches Museumin vessatkin ovat terästä, ja museon ovella partioi sotilaan näköisiä vartijoita. Vihollisen vaara on kaikkialla.

Katolilaiset polvistuvat kirkoissa mennen tullen, siunaavat itsensä ja ripittäytyvät. Ulkoisesta hartaudesta huolimatta uskonnosta on tullut ihmisten käsissä rumaa. Pyhyys kätkee pahuuden, ja sen nimissä on helppo tehdä rikoksia. Usko ei tee ihmisestä hyvää.

Myös Wienin valtavalle Zentralfriedhofin hautausmaalle mahtuvat sulassa sovussa kaikki: katoliset, luterilaiset, juutalaiset, muslimit, buddhalaiset, ensimmäisessä maailmansodassa kaatuneet venäläiset, romanialaiset, serbit, ranskalaiset, puolalaiset ja italialaiset sotilaat, Serbian ortodoksit, vuosien 1938—1945 uhrit, Syyrian ortodoksit, koptikristityt, islamilais-egyptiläinen osasto, Kreikan ortodoksit, Venäjän ortodoksit, ensimmäisessä maailmansodassa kaatuneet kaksoismonarkian sotilaat ja juutalaiset sotilaat, lapset ja liittopresidentit. Ilman muureja, ilman aitoja. Vain kävelytiet erottavat ryhmät toisistaan. Hautausmaan kirkon vuonna 1899 suunnitellut Max Hegele on yhdistänyt rakennukseen tuon ajan jugendia sekä Karlskirchen, Rooman Pietarinkirkon ja Istanbulin Hagia Sofian vanhaa kuvakieltä. Kirkon alla on Wienin pormestarina vuosina 1879—1910 toimineen ja Hitlerin ihaileman antisemitistin Karl Luegerin sarkofagi. Etsin Neue Arkaden -siipien kolumbaarioita, mutta ne eivät ole ainakaan tänä sunnuntaina auki. Sen sijaan vilkaisen Kurt Waldheimin ja Arnold Schönbergin haudan, ja ennen kuin jäätävä tihkusade ajaa minut lentokenttäjunaan, kuljeskelen tunnin verran vanhalla muratin alla uinuvan vanhan juutalaishautausmaan ikuisten hautojen keskellä ja tunnen että olen elossa.

Hotellini vierestä Fleischmarktilta olen äkännyt kaksi neljän pienen pronssilaatan ryhmää. Ne muistuttavat berliiniläisen taiteilijan Gunter Demnigin Stolpersteineja eli Kompastuskiviä, mutta Wienissä ne ovat Steine der Erinnerung eli Muistokiviä. Nekin on upotettu katuun asuintalojen eteen, ja niihinkin on kaiverrettu talossa asuneiden ja keskitysleireillä tapettujen juutalaisten nimet:

Zum Gedenken an 36 jüdische Frauen and Männer,

die hier beengt in Sammenwohnungen lebten

ehe die Nazis sie deportierten.

Nur einer von ihnen hat überlebt

Stellvertretend für die vielen

Sura Feintuch

11.10.1897

am 20.5.1944 von Drancy nach Auschwitz deportiert

im Holocaust ermordet

Rosa Weiz

21.5.1900

am 14.5.1942 nach Sobibor deportiert

im Holocaust ermordet

Julius Feintuch

13.3.1883

am 20.5.1944 von Drancy nach Auschwitz deportiert

im Holocaust ermordet

Zum Gedenken an 33 jüdische Frauen und Männer,

die hier beengt in Sammenwohnungen lebten

ehe die Nazis sie deportierten

Nur einer von ihnen hat überlebt

Josefine Spielmann

Geb. Heksch

15.9.1902

am 16.12.1943 von Theresienstadt nach Auschwitz deportiert

im Holocaust ermordet

Benno Spielmann

20.11.1989

am 1.10.1942 nach Theresienstadt deportiert

am 11.2.1945 in Buchenwald ermordet

Familie Schweit

am 2.6.1942 nach Maly Trostinec deportiert

im Holocaust ermodert

Stellvertretend für die vielen

Wien on elävä kuoleman kaupunki.

friedhoefewien.at

jmw.at

kapuzinergruft.at

karlskirche.at

luegerkirche.at

orchester1756.com

roemermuseum.at

steinederinnerung.net

Kommentit (2)

  1. Sari

    Hän hiljenee, ottaa minua kädestä kiinni, silittää käsivarttani ja sanoo: Oh dear, I’m so sorry for your loss. I’m crying with you. Tällaisia pieniä tavallisia sanoja olisin kaivannut ja kaipaisin suomalaisiltakin.

    Kun tyttäreni kuoli viikon ikäisenä ja tulin raskaaksi, minulle sanoi moni: nyt voit unohtaa ensimmäisen lapsesi.
    Kun veljeni kuoli puoli tuttu ihmetteli, miten itsemurhasta voi saada noin pitkän sairasloman.

    Kumpikaan ei mitenkään osoittaneet että ovat läsnä surussani. Olen joskus pohtinut, voisin kirjoittaa kirjan mitä sammakoita olen saannut korviini liittyen tyttäreni ja veljen kuolemaan. Onneksi sinä ja minä ollaan saatu myös niitä hyviä kokemuksia tuntemattomilta, ne auttavat hetkellisesti.

    Hyvää uutta vuotta!

    • katriina

      Otan osaa sinunkin menetyksiisi. Tuntuu että suomalaisten päästämät sammakot ovat enemmän vakio kuin poikkeus. Jokainen ajattelematon sana syöpyy kuitenkin surevan mieleen ikuisesti ja tekee kuolemansurusta entistäkin raskaamman. Ihmiset eivät käsitä miten ne satuttavat. Näitä möläytyksiä ja kohtaamattomuuksia käsittelen piakkoin ilmestyvässä kirjassani (ehkä kirjoitan kirjan ilmestymisestä erikseen blogipostauksen).

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.