Surun syli
Surun syli

Taiteilijaelämää surussa

Ei uraa, vain töitä. Ei taidetta, vain käyttötavaraa. Näin Ingmar Bergman on sanonut itsestään ja elokuvistaan.

Olen freelancer. Suomennan työkseni pohjoismaista kirjallisuutta. Minulla on valtion viisivuotinen taiteilija-apuraha, ja se loppuu pian. Lakisääteinen YEL antaa minulle myös yrittäjän statuksen, vaikka eniten miellän itseni työläiseksi. Työni on projektiluonteista: yhden kirjan mittainen savotta kerrallaan. Istun kotona ja odotan että kustantamoista otetaan yhteyttä ja tarjotaan suomennettavaa. Vapaan taiteilijan asema on suhdanneherkkä ja haavoittuva, ja itsensä tyrkyttäminen vaatisi kovuutta ja paksua nahkaa. Niitä minulla ei ole kumpaakaan. Pahoitan herkästi mieleni, loukkaannun ja lannistun enkä uskalla yrittää uudestaan. Olen varma ainoastaan epävarmuudestani. Markkinointi ei ole vahvuuksiani. En ole hyvä myyjä. Siitä huolimatta olen onnistunut sinnittelemään tässä ammatissa kolmekymmentä vuotta. Menestys on ollut vaihtelevaa, mutta juuri koskaan en ole käynyt niin pohjalla että olisin vakavissani harkinnut alan vaihtoa. Olenpas. Kerran olen ollut vähällä pestautua urheiluseuraan sihteeriksi ja lopettaa nämä hommat. Pohjamudassa rypiessäni haluaisin vieläkin lopettaa nämä hommat, ja pelkään koko ajan että työt loppuvat ja että tämä on viimeinen tilaukseni.

Olen saanut suomentaa hyviä kirjoja ja huonoa kirjoja, tärkeitä ja vähemmän tärkeitä, taidetta ja viihdettä, timantteja ja roskaa. Toisista olen pitänyt enemmän kuin toisista. Joitakin olen hieman inhonnut. Osan olen unohtanut. Osaa häpeän. Mutta kaikki ne ovat jättäneet muistijälkensä, ja jotta olisin jaksanut suomentaa ne, olen edes sillä hetkellä ja jollakin tasolla uskonut että niillä on merkitystä, ellei minulle niin lukijoille. Olen mieltänyt itseni viestinviejäksi ja yleisönpalvelijaksi, lähetiksi joka sukkuloi kulttuurien välillä ja kuljettaa kirjailijan sanomaa kielestä toiseen.

Elän kirjallisuudesta. En tee tätä työtä vain rahasta. Raha irtoaisi helpommin jostakin muualta, mutta ehkä joutuisin silloin myymään itseäni enemmän, enkä ole perinyt isäni suvun bisneksentekogeenejä. Kirjoittamistahan ei oikein mielletä työksi, ei myöskään lukemista, ja vaikka kirjallisuuden kääntämistä tai kääntämistä yleensä sanotaan maailman toiseksi vanhimmaksi ammatiksi, se on perinteisesti ollut toisarvoista, ei kovin seksikästä puuhastelua jota on osannut tehdä kuka tahansa kielitaitoinen ihminen, usein itsekin kirjailija, toimittaja tai muuten vain kirjallisesti lahjakas nörtti. Kutsumustyöstä ei ole tarvinnut maksaa, ei ainakaan paljon, ei niin paljon että sillä tulisi toimeen.

Harrastaminen on kuitenkin aina eri asia kuin ammattilaisuus.

Amatööri on toisen tason tekijä kuin pro.

Olen jatkanut jokapäiväistä työskentelyä lapseni kuolemasta huolimatta. En ole osannut valita muutakaan vaihtoehtoa. Ei ole käynyt mielessä pyytää sairauslomaa, sillä en ole ollut sairas. Sairaana en olisi jaksanut hoitaa kuolemanbyrokratiaa, eikä ollut ketään jolle delegoida se. Suruni ei ole sairaus josta voi parantua. Entä miten olisi käynyt keskeneräisten kirjojen? Niiden julkaisuaikataulua olisi jouduttu rukkaamaan sairauslomani takia. Olisiko minulle enää koskaan sen jälkeen tarjottu töitä?

En ole hakeutunut lapseni kuoleman takia lääkäriin. En ole pyytänyt unilääkkeitä, mielialalääkkeitä enkä masennuslääkkeitä. En käytä alkoholia. En valvo, en juhli, en näyttäydy. En liiku Helsingin yössä.

En näy.

Mitä se sellainen taiteilijaelämä sitten on?

Se on sitä että minun ei tarvitse olla maanantaista perjantaihin kahdeksasta neljään toimistossa. Minulla ei ole erillistä työaikaa eikä palkallista vapaa-aikaa. Ei ole työpaikkaa, ei ole työsuhdetta, enkä sittenkään ole ikinä jouten. Teen tilaustöitäni koko ajan oman sisäisen lukujärjestykseni mukaan ja olen kirjallisuuden käytettävissä silloinkin kun kävelen hautausmaalla, matkustan, luen omaksi ilokseni kirjallisuutta joka käsittelee masennusta, itsemurhaa, kuolemaa ja surua, nukun päiväunia, käyn taidenäyttelyssä, istun poikani kanssa kahvilassa. Myös huonoista kokemuksista, virheistä, pieleen menneistä rakkauksista, hutiostoksista, vastoinkäymisistä, pettymyksistä, vääristä valinnoista on tässä työssä hyötyä. Ajatteluni ei käänny off-asentoon silloinkaan kun sammutan tietokoneen, suljen kirjan, nousen työpöydän äärestä, käyn ruokakaupassa, keitän lounaaksi hipsteripuuroani, luen verkkolehtiä, varaan seuraavan Wienin-matkan, löydän meditatiivisesta siivousoppaasta (Shoukei Matsumoto: A Monk’s Guide to a Clean House and Mind, Penguin Books 2018) kauniin kodinhoidollisen ajatuksen ja opettelen soveltamaan sitä, itken lapseni haudalla. Tuntosarveni ovat alati pystyssä. Samaan aikaan olen eräänlainen umpieritysrauhanen. Imen tietoa, käsittelen sen, suodatan ja imeytän, syljen pois ja unohdan.

Jatkuva työnteko ja siitä näennäisen vaivaton palautuminen edellyttävät työn merkityksellisyyden sisäistämistä. Muutenhan työ (taide, taiteen tekeminen) olisi vain viranhoitoa, pakollinen keino ansaita rahaa, ja silloin siitä olisi myös päästävä välillä pois, kotiin, ulos, muualle, lepäämään, tuulettumaan, nollautumaan, ihmisten seuraan, vaihtamaan maisemaa.

Kieltämättä olen usein kurkkua myöten täynnä itseäni ja syntaksiani, sanavalintojani, tyylikeinojani ja maneereitani, rajoituksiani ja toistoani. Fonttinikin on aina sama. Toisaalta alan ehkä joskus melkein oppia että omien perusheikkouksien, epäonnistumisten, häpeän ja syyllisyyden sietämisen pitäisi kasvattaa moraalista tietoisuutta siitä että onnellisuuden tai täydellisyyden tavoittelu on ihmiselle haitallista (Sami Pihlström: Ota elämä vakavasti. Negatiivisen ajattelijan opas, Ntamo 2018), ja se oivallus rauhoittaa. Se on kuin panisi tutin suuhun. Kaikki eivät voi voittaa.

Perusominaisuuksista. Kirjallisuuden kääntäjän, suomentajan, samoin kuin journalistin, on välttämätöntä olla luonteeltaan utelias, tiedonhaluinen ja kaikesta kiinnostunut, ehkä pikkuisen perverssikin. Aatteita ja tunnustuksellisuutta saa olla, samoin ennakkoluuloja, mutta niissä on aina oltava tarkistamisen varaa, ja niiden on kestettävä päivittämistä ja lähempää tarkastelua. Ammatissani on pakko olla kiinnostunut elämästä ja kuolemasta, ihmisyydestä, kaikesta uudesta ja vanhasta, tutusta ja vieraasta, kauniista ja rumasta, raskaasta ja kevyestä, ylevästä ja alhaisesta. Ulkoisilta mitoiltaan vaatimattoman pelkistetty lastenkirja tai kevyeltä vaikuttava dekkari saattaa käsitellä mitä teemaa tahansa, ja ainakin hetken verran sen on pakko koskettaa tekijäänsä ja tulkitsijaansa, jotta se aikanaan puhuttelisi myös mahdollista lukijaa. Kirjantekijän on aina tiedettävä aiheestaan enemmän kuin se minkä verran hän kirjoittaa, niin kuin opettajan on tiedettävä opettamastaan aineesta enemmän kuin oppilaat. Sisällön olisi suotavaa käydä korvien välissä. Epäuskottavuudesta on osattava tehdä uskottavaa, ja tämän illuusion luominen on taidetta.

En osaa erottaa työtä muusta elämästäni. Kirjalliset maailmat kulkevat mukanani kaikkialla, myös sen jälkeen kun suomentamani kirjan tiedosto on lähetetty kustantamoon, maksettu, toimitettu, korjattu, taitettu, oikoluettu, korjattu uudestaan, taitettu uudestaan, painettu ja pantu myyntiin lukijoiden iloksi. Kirjallisuus on elämäntapa, ja koska en pääse enkä haluakaan päästä siitä eroon, olen antautunut tälle elämäntavalle ja nielaissut karvoineen päivineen ajatuksen että työn sisällä on mahdollista elää, viihtyä ja levätä.

Kirjallisuus työnantajana on palkitsevaa, vaikka sekin voi välillä pettää ja ylittää tai alittaa odotukset, ymmärryksen ja sietokyvyn rajat. Toisaalta se ei koskaan ehdy, olkoonkin että juuri minä en saa, ehdi, viitsi, uskalla tai osaa suomentaa tai lukea kaikkia haluamiani kirjoja. Se ei jätä yksin. Kirjallisuus tarjoaa itseään yhä uudestaan ja uudestaan, ja on minusta kiinni otanko sen vastaan.

En tiedä mitä ovat ylityötunnit, ja vielä vähemmän tiedän mitä ovat ylityökorvaukset. Niitä ei taiteilijalle makseta. Olen urakkatyöläinen ja päätän itse missä, milloin ja miten kulloisenkin kirjan suomennan. Toimeksiantajan kanssa yhteistyössä laadittu aikataulu on vain ohjeellinen, joskaan sitä ei saa ylittää ilman sanktioita. Alittaa saa. Se on armoa. Pidän kiinni joustovarasta. Suomentajana olen kuitenkin tuotannossa vain ison kirjallisuuskoneiston pieni alisteinen osa, tavarantoimittaja, alihankkija, sisällöntuottaja, tulkitsija, kirjantekijä, jonka työpanoksen avulla vieraskielinen kirja saa prosessin lopputuloksena suomenkielisen asun suomenkielisiä lukijoita varten.

Vapaus on vastuuta.

Oleellinen seikka on kieltämättä työhuoneen sijainti. Minulla se on aina ollut kotona. Näin työ ei tunnu työltä vaan niveltyy elämään, ja siirtymät olomuodosta toiseen sujuvat kitkatta. Silloin kun minulla vielä oli perhe, pienet lapset ja iso koti, isossa kodissani oli oma työhuone, mutta siinä oli kaksi ovea, ja ne olivat aina auki. Lapset saivat tulla ja mennä. En linnoittautunut norsunluutorniini lukkojen taakse enkä vaatinut täydellistä hiljaisuutta. Minua sai häiritä.

En ole koskaan ollut inspiraation vanki.

Nyt asun pienessä kodissa yksin. En enää tarvitse erillistä työhuonetta. Voin tehdä työtä parin askeleen päässä vuoteestani. En tarvitse edes erillistä työpöytää. Teen saman pöydän toisella puolella töitä, toiselle puolelle katan ateriani. Voin tehdä työtä laivan hytissä ja hotellihuoneessa. Työ kulkee mukanani. Kahviloista ei kuitenkaan ole tullut toimistoni. Niiden ärsykkeet, äänet ja ihmiset distrahoivat liikaa.

Kohtaan surun edelleen raakana. Uskon että surussakin taide syntyy luonnonmenetelmin siellä missä ajatus kulkee parhaiten: lukemalla, kirjoittamalla, hautausmaan hiljaisuudessa, nukkumisen aikana, yksin ollessa. Enää minulla ei ole voimia eikä tarvettakaan verkostoitua tämän enempää. Olen jo vuosikausia sitten jättäytynyt (tai minut on jätetty) kaikkien konstellaatioiden ulkopuolelle, mutta nythän on pakko ajatella että ekskluusiokin voi olla luksusta, somettomuus itsesuojelun ehdoton edellytys. Elättelen haurasta toivoa siitä että kontaktini riittäisivät näillä nykyisillä eväillä maagiseen päivämäärään eli 1.9.2023 saakka. Silloin pääsen työeläkkeelle, vaikka en oikein vieläkään tiedä mikä minusta olisi pitänyt isona tulla.

Surevan taiteilijaelämä on luovia rutiineja ja säännöllistä, itselle armollista vuorokausirytmiä, pieniä ja isoja rituaaleja. Uskottelen itselleni että tällä tavoin tiukan rennossa ja ryhdikkään löysäksi yksilöidyssä elämäntavassani säilyy omannäköisesti resonoiva struktuuri.

Onko mikään siis muuttunut lapseni kuoleman jälkeen?

Oikea vastaus: ei mikään ja kaikki.

Lopuksi omahyväinen viittaus samaa aihetta käsittelevään esseeseeni jonka Suomen kääntäjien ja tulkkien liitto tilasi viime talvena. Yksikään kollegani ei ole ottanut yhteyttä eikä antanut henkilökohtaisesti palautetta, ei edes siitä että tekstiin jäi erinäisten korjauskierrosten seurauksena harmillisen kryptinen virke.

https://www.sktl.fi/?x1239065=1586705

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.