Suvi Auvinen
Suvi Auvinen

Aktiivimallista unelmamalliin

En edes tiedä, mitä epätyypillinen työ nykyään olisi. Ympärilläni korkeasti koulutettu ikäluokkani on tottunut siihen, että työuramme koostuvat pätkistä, apurahoista, työttömyysjaksoista, projekteista, freelancerkeikosta ja mitä erikoisimmista viritelmistä, joihin kuuluvat myös kaikki mahdolliset julkiset ja yksityiset rahoitusmahdollisuudet (eli sossu, kela, varastaminen ja kavereilta lainaaminen). Jos jollain onkin vakkarityö, sitä vaihdetaan parin vuoden välein. Meille puhutaan ainoasta tuntemastamme työstä epätyypillisenä työnä, aivan kuin eläisimme lapsuutemme lama-ajassa, jossa työttömyys merkitsi vuoden pätkää kahden kymmenvuotisen duunipaikan välillä.

Me olemme ensimmäisiä sukupolvia, jotka ovat voineet valita unelmansa sorvin sijaan. Monet meistä selviytymään, sooloilemaan ja soveltamaan opetti 90-luvun lama. Kun ensin kaikki tuntemamme aikuiset olivat töissä ja seuraavana päivänä yhtäkkiä eivät, katosi monilta ajatus työstä monoliittina. Äiti olikin hauskempi leipomassa pullia kotona koulupäivän jälkeen kuin väsyneenä töiden jälkeen. Meille myös annettiin lupa ja tila unelmoida. Osaa meistä jopa, hittolainen, kannustettiin siihen!

Ja niinpä osasta meistä tuli unelmaduunareita. Ihmisiä, jotka loivat omat ja joskus muidenkin työpaikat tyhjästä, idean, hullun haaveen päälle. Unelmaduunarit työllistävät itsensä monin eri tavoin. Osa unelmaduuneista sijoittuu toki instituutioiden ja klassisten työmarkkinoiden sisään. Osalla meistä taas on yrityksiä, osa taiteilee apurahojen tai muiden luovien rahoitusmallien avulla, osa tekee freelancerduuneja, osa on virallisen laskutavan mukaan työttömiä. Suuri osa meistä on lakannut laskemasta työtunteja, ja se taas ärsyttää monia muita. Työmme on meille niin suuri osa elämäämme, intohimoamme, haaveitamme ja arkeamme, ettei sitä voi kahlita tiettyyn tuntimäärään vuorokaudessa. Vähintään unelmaduunarin alitajunta on töissä koko ajan. Jos ei tee unelmaduuneja, tämä kuulostaa kauhealta. Kuitenkin kun unelmaduunari sanoo tekevänsä paljon työtä, se ei yleensä ole valittamista vaan toteamus. Se on halu jakaa jotain unelmaduunarin syvintä minuutta ilmentävää kanssasi.

Minulla ei koskaan ollut unelmaa. Unelmallani oli minut. Se odotti oikeaa hetkeä ja oikeita ihmisiä tarttuakseen minuun. Minä en koskaan suunnitellut pyörittäväni yritystä ja järjestäväni työkseni ruokatapahtumaa. Mutta ennen kuin ehdin aavistaa mitään, unelmani oli levittäytynyt eteeni ja maalasi näkyviini kaikki ne maisemat, joiden olemassaolosta en tiennyt.

Pääasiassa unelmaduuni on järjettömän hauskaa ja sitä tehdään parhaiden tyyppien kanssa. Jokaiseen työhön kuitenkin väsyy, myös unelmaduuneihin. Jokaiseen työhön kuuluu asioita, jotka on vaan pakko hoitaa, myös unelmaduuneihin. Jokainen valittaa joskus, myös unelmaduunari. Unelmaduuneissa rankinta on nähdä toisten unelmaduunareiden väsyvän unelmiemme alla vierellämme. Me saatamme herätä aamuyöllä kauhuissamme kuvitellessamme unelmamme muuttuvan painajaiseksi. Me vaikutamme joskus tekevän mielettömyyksiä vain voidaksemme tehdä unelmaduunejamme. Mutta kun unelmasi on saavuttanut sinut, on turha rimpuilla.

En tiedä mitä maailmanaikaa ajatellen aktiivimalli on suunniteltu, mutta unelmaduuneihin sillä ei kannusteta. Nähtyäni epätyypillisten töiden kanssa koko elämänsä viettäneet ystäväni, olen nähnyt mihin kaikkialle unelmaduunit voivat kantaa. Meissä ihmisissä on ainutlaatuinen potentiaali luoda uskomattomia asioita. En usko, että meillä yhteiskuntana on varaa tuhlata tippaakaan tästä potentiaalista aktiivimallien ja muiden kusetusten ja paskaduunien vuoksi. Työ itsessään ei ole itseisarvo. Työ itsessään ei ole mitään. Työllä täytyy olla merkitys vähintään tekijälle itselleen, ja se harvoin on tuoton tuottaminen.

Me emme tarvitse aktiivimallia, joka tilastokikoilla siivoaa työttömyystilastoja. Me tarvitsemme unelmamallin, jolla ihmisille mahdollistetaan näiden unelmien toteutus. Meidän ei pidä laskea työnhakuun käytettyjä tunteja, vaan tehdä unelmointi mahdolliseksi. Perustulo olisi hyvä ensimmäinen askel kohti unelmoijien yhteiskuntaa. Meillä ei ehkä ole varaa olla ottamatta tätä askelta, sillä jo pelkkä elämän vaaliminen vaatii pian meidän jokaisen täyden potentiaalin. Unelmat eivät ole unelmia, jolleivät ne ensikuulemalta vaikuta naurettavilta ja suuruudenhulluilta. Ne ovat kuitenkin aina olleet ja tulevat olemaan tulevaisuuden rakennuspalikoita.

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *