Paljon pelissä
Postilakko jatkuu ja uhkaa laajentua tukilakoiksi eri aloille, sillä meneillään olevassa työtaistelussa on pelissä paljon enemmän kuin 700 postinlajittelijan asia. Kyseessä on lakkoilu työehtojen yleistä heikentämistä vastaan.
Torstaina pääministeri Antti Rinne vilautti lainsäädännön mahdollisuutta sanomalla, että sopimusshoppailu lopetetaan tavalla tai toisella. Lisäksi omistajaohjausministeri Sirpa Paatero asetti neljän selvityshenkilön työryhmän etsimään riitaan ratkaisua. Hyvin nopeasti nämä molemmat asiat ennätettiin lytätä täysin. Kokoomuksen Antti Häkkäsen mukaan työryhmän asettaminen on valtiovallan puuttumista työmarkkinaneuvotteluihin. Ylen tv-uutisia katsoessani ihmettelin työtuomioistuimen entisen presidentin Jorma Saloheimon haastattelua, jossa hän sanoi lailla puuttumisen sopimusshoppailuun olevan mahdotonta. Hänen mielestään se on vastoin markkinatalouden lakeja ja EU:n liikkeenluovutusdirektiiviä.
Markkinatalouden lakeja ei ole säädetty eduskunnassa eikä EU:ssa, joten ne eivät estä lainsäädäntöä. EU:n liikkeenluovutusdirektiivi on eri asia. Tarkemmin tutkien Saloheimon haastattelu ei kuitenkaan ollut ihan niin yksiselitteinen kuin uutispätkä antoi ymmärtää. Hän nosti esille sen tosiasian, että työehtosopimusten muutoksia tapahtuu monista eri syistä.
Kyseessä oli siis Tehyn esitys, jonka mukaan työnantajan toimintaa liikkeenluovutuksissa voitaisiin rajoittaa. Lakia voitaisiin muuttaa siten, että mikäli työnantajan ilmeisenä tarkoituksena on heikentää liikkeenluovutuksen avulla työsuhteen ehtoja, mahdollisuutta vaihtaa työehtosopimusta ei olisi.
Postihan toimi juuri tällä tavalla. Se perusti ensin Posti Palvelut Oy:n, jonne työriidan keskiössä olevat 700 pakettilajittelijaa siirrettiin. Posti Palvelut kuuluu Medialiittoon, ei Palvelutyönantajat Paltaan kuten Posti. Medialiiton neuvottelukumppani on työntekijäpuolella Teollisuusliitto, Paltan PAU. Tässä siis käytettiin liikkeenluovutusta tekosyynä työehtosopimuksen vaihtamiseen, ja juuri tällaista kikkailua Tehy esitti kiellettäväksi lailla.
Tästä tulisi tietenkin tulkintaongelmia, sillä suurin osa liikkeenluovutuksista tehdään ihan muista syistä. Sellaisissa tapauksissa ei työehtosopimuksen vaihtamista esitetäkään kiellettäväksi, ja juuri lakien tulkintaongelmia varten tuomioistuimet ovat olemassa.
EK:n ja Keskuskauppakamarin suunnalta tulee tietenkin sitä ihan tavallista viestiä, jonka mukaan tukilakot ovat arveluttavia. Ne kun kohdistuvat täysin sivullisiin ja aiheuttavat taloudellista vahinkoa yrityksille ja yhteiskunnalle. Saattaa tulla yllätyksenä, mutta semmoinen on lakon tarkoituskin. Ei ole mitään järkeä lakkoilla siten, että siitä ei aiheudu haittaa muille kuin lakkoilijoille itselleen menetettynä palkkana.
Kaikki tämä keskustelu on ihan normaalia lakon aikana. Sen tarkoituksena on häivyttää mielistä se tosiasia, että työntekijän etuja ei aja kukaan muu kuin järjestäytynyt ay-liike. Jos joku ei usko, niin kokeilkoon neuvotella itse itselleen paremmat edut vaikkapa postinlajittelijana tai -jakajana.
Muistutan vielä, että puheita valtiovallan oikeudesta puuttua työmarkkinaneuvotteluihin tai säätää työehtoja koskevia lakeja ei hirveästi kuulunut silloin, kun Sipilän hallitus vaati kiky-sopimuksen allekirjoittamista pakkolainsäädännöllä uhaten.
Kiitos Saku, voiko tätä selvemmin sanoa.
Minulle kyllä jäi epäselväksi rikkoisiko ehdotettu laki EU-direktiiviä ja löytyisikö sille riittävää kannatusta eduskunnassa.
[I]hmettelin työtuomioistuimen entisen presidentin Jorma Saloheimon haastattelua, jossa hän sanoi lailla puuttumisen sopimusshoppailuun olevan mahdotonta. Hänen mielestään se on vastoin markkinatalouden lakeja[…]
Kieli on valtaa. Kannattaa kaapata termit ja kääntää ne ylösalaisin. Markkinatalouden lait on nostettu luonnonlakien rinnalle ja rinnastetaan eduskunnan säätämiin lakeihin. Kapitalismi on “normi”, josta poikkeaminen on anomalia, häiriö tai poikkeavuus. Kaikki omistavan luokan edunvastainen edunvalvonta on kommunismia.
Li Andersson puhui tästä vinoumasta podcastissa (Selvitysnaiset, Soundcloud). Vain vasemmistolainen politiikka on “ideologista”. Kokoomus ja Orpo ovat pyyteettömiä pragmaatikkoja.
Talousliberalismin puolestapuhujat ovat ottaneet aseman ja asenteen, joka kuului ennen uskonoppineelle papistolle – “Taivaan Isä säätää lait ja säät”. IMF ja finanssit ovat uusi jumala.
Erinomaisessa kirjassaan Noitien asianajaja Jan Guillou rinnastaa “taloustieteen” osuvasti keskiaikaiseen skolastiikkaan, joka on vain aikaisempien uskonoppineiden kirjoitusten tutkimista.
No mitä muuta se on kuin ikenien tuuletusta ja ainoa konkreettinen asia ns. taloustieteessä on, että heput osaavat hyvin aritmetiikkaa (suom. nelilaskimen käytön). Korkein auktoriteetti kauppaopissa on noopeli, ja kun katsoo kauppaopin noopelien saajien opinkappaleita, niin syklisyys on selvä eli teoriat kumoavat toisensa muutaman vuoden välein.
Markkinatalouden lait tahdotaan toimimaan markkinoiden eduksi. Jos markkinoilla uhkaa mennä kehnosti huudetaan yhteiskunnan lakeja (ja rahoja) apuun.
Vielä vanhempi viidakon laki sanoo, että jos onnistun jotain varastamaan se on minun! Markkinatalous on tämän lain puolella tai vastaan riippuen siitä kuka varastaa ja keneltä.
“Pyyteettöminä pragmaatikkoina” kokoomuspoliitikot jaksavat aina joka tilanteessa muistuttaa talouspolitiikkansa “vastuullisuudesta” (viimeisimpänä Grahn-Laasonen a-talkissa kokoomuksen vaihtoehtobudjetista, tietenkin toisti myös maagisen 140 000 numeroyhdistelmän). Kokoomuksen mainostamasta talousvastuullisuudetaan herää kuitenkin kysymys: mille tai keille he ovat vastuullisia? Jos he katsovat olevansa vastuullisia koko yhteiskunnalle parhaiten – kuten heidän nykyinen politiikkansa osoittaa – siten, että varakkaimpia suositaan köyhimpien elinoloja heikentämällä, niin eikö se ole eettisiltä lähdöiltä kylmäntunteetonta toimintaa aiheuttaessaan taloudellisia lisäongelmia jo muutenkin vähävaraisuuden aiheuttamassa kokonaisvaltaisessa resurssipulassa kamppaileville – mm pienituloisten lapsille ja nuorille, pitkäaikaissairaille, pieneläkeläisille. Kymmenien tai jopa satojen tuhansien kansalaisten sosiaalinen kurjistaminen – paitsi että se ennennäkemättömästi jakaa muutenkin pientä kansakuntaa – virittää lähitulevaisuuteen myös taloudellisesti kalliiksi tulevia yhteiskuntapommeja. Oletettavasti suurin osa kansalaisista haluaa valtiontaloutta hoidettavan yhteiskunnan kokonaishyödyn lähtökohdista. Jos oletus pitää paikkansa, pakostakin kysymys asettuu talouden tarkoitukseen ja merkitykseen. Mitä varten talous ? Onko talous kansalaisia varten? Vai ovatko kansalaiset taloutta varten? Millainen on kestävällä tavalla “vastuullinen” valtion talousarvio?