Ihan mahdoton ajatus?

Kun pääministeri Sanna Marin pari päivää sitten otti Bloombergin haastattelussa esille neljän päivän työviikon, niin reaktiot olivat samat kuin ennenkin. Nyt se on menettänyt järkensä, nyt karkaavat investoinnit, maa menee konkurssiin ja kansa haluaa laiskotella. Taas sivuutettiin se itse uutisessakin sanottu tosiasia, että työviikon lyhentäminen ei ole hallitusohjelmassa eikä Marinin hallitus sitä ole edistämässä. Kyse on tulevaisuuden visioinnista.

Tämä kuulostaa tutulta. Ihan samaa puhetta kuultiin vuosi sitten, kun Sanna Marin asetti linjapuheessaan pitemmän aikavälin tavoitteeksi työajan lyhentämisen tuottavuuden kärsimättä. Koska kritiikki on kopio vuoden takaisesta, niin laiskana miehenä kopioin tähän juttuun vuosi sitten kirjoittamaani.

Työaikaa on lyhennetty monta kertaa, vaikka sitä on aina pidetty täysin mahdottomana täysin samoista syistä. Ne ajatusta mahdottomana pitävät ovat aina olleet niitä, joista Pohjantähden Akseli Koskela sanoi näin:

”Minä olen yhden asian huomannut niissä kumminkin. Ne puhuu omista asioistansa aina niin kuin ne olisivat Suomen asioita: Meidän maanviljelyksemme ei kestä sitä. Suomen talous ei ole niin vankalla pohjalla. Kansamme toimeentulo ei salli työajan lyhentämistä. Teki niitten mieli mitä hyvänsä, niin se on maan etu, kansan etu, meidän yhteiskuntamme. No, kyllä ne siinä oikeessa ovat. Niitten yhteiskunta tää onkin ja niitten Suomi tää onkin.”

Vuoden 1785 palkollissäännössä sanottiin, että palveluskuntaan kuuluvilla on seitsemän tuntia nukkuakseen, tunti lukeakseen hartauskirjoja, kaksi tuntia syödäkseen, kaksi tuntia levätäkseen ja kaksitoista tuntia tehdäkseen työtä, mutta sen tulee tapahtua miehen tavoin. Sitten yhteiskunta ja työelämä muuttuivat, mutta kahdentoista tunnin työpäivä jäi. Kun sosialidemokraatit Forssan kokouksessa 1903 asettivat tavoitteeksi kahdeksan tunnin työpäivän, niin sitä pidettiin täysin mahdottomana ajatuksena. Kuitenkin se toteutui vuonna 1917.

Senkin jälkeen työaikaa on lyhennetty monin eri tavoin. Tuli palkallinen vuosiloma, jota on vähitellen pidennetty, ja 1960-luvulla työviikko lyhennettiin viisipäiväiseksi. Kaikkia näitä muutoksia ovat samat tahot vastustaneet aina samoilla perusteilla. Suomen talous ei ole niin vankalla pohjalla ja kansan toimeentulo ei sitä salli. Silti mitään romahdusta ei ole tapahtunut.

Nykyisen kvartaalitalouden aikana pitkän aikavälin tavoitteet tuntuvat olevan täysin vieras ajatus. Visioita ja toimintastrategioita kyllä kirjoitellaan, mutta ne tähtäävät aina kasvunäkymiin, eivät koskaan ihmisten hyvinvointiin ja koko yhteiskunnan kehittämiseen. Elämässä on ja pitää olla muutakin kuin työnteko, ja työelämän vaatimukset kovenevat jatkuvasti. Loppuunpalamiset ovat arkea, palkkatyötä ei riitä läheskään kaikille ja tuloerot kasvavat. Jos tätä halutaan, niin silloin tietysti pitääkin tyrmätä kaikki työelämän muutoksiin kohdistuvat vaatimukset, mutta perustelut on esitettävä rehellisesti.

Talous elää kvartaaleittain, poliittinen muisti kestää suunnilleen kaksi viikkoa ja historiaa ei tunneta, joten tulevaisuuden visiointi tuntuu olevan mahdoton ajatus.

puheenaiheet yhteiskunta politiikka
Kommentit (33)
  1. Optimisti olet, Saku. Ei taida kolmas kertakaan mennä sönköttäjien kaaliin. Heille muuten suosittelen mölötyksen lähteeksi kansallisarkiston taltiointeja/ keskusteluja asiasta reilun vuosisadan takaa. Ei ollut Suomeakaan vielä mutta argumentointi osattiin. Nyt sitten toistetaan…

  2. Nykytilannehan työelämässä on sellainen, ettei se kahdeksan tunnin työaika enää päde. Ylitöillä revitään työntekijöistä viimeisetkin mehut, ja tähän suostutaan oman terveytensä kustannuksella! Työhyvinvointi käsitteenä on muinaisjäänne dinosaurusten ajalta ja sijoittajien tyydyttäminen on ainoa sallittu päämäärä.

    Ja jos joku erehtyy ääneen sanomaan työpaikalla, että pitäisi sitä hoitaa omaa elämäänsäkin, valittajalle luuserin maine niskaan ja kenkää! Samaan pääset, jos erehdyt sanomaan, että lastensakin kanssa pitäisi olla. Uusia riittää sitten tilalle raatamaan ja nauttimaan siitä, ettei niistä sadoista ylityötunneista makseta senttiäkään! Eikä niitä saa käyttää vapainakaan. Palautuminenkin on mahdotonta.

    Työpaikoilla hallitaan pelolla: aina vain yt-saneluja, eikä auta minkäänlainen ahkeruus. Jos pärstä ei miellytä niin, ulos! Jos osoittaudut vähänkin yksilölliseksi, niin ulos!

    Etteivät osakkeenomistajat vaan närkästyisi…!

    Tältä pohjalta on helppo ymmärtää Sanna Marinin ehdotuksen totaalinen tyrmääminen (uliuliuli). Minkäänlaista keskustelunaloitusta on työnantajapuolelta täysin turhaa odottaakaan.

    1. Viisaita sanoja Esa J. Totuus on tämä.

    2. Mikko Ojala
      31.8.2021, 18:08

      Hoitoalalla tuota on käytetty yli 15 vuotta (oma työuran kesto). Ja nyt ovat uhkailijat (ainakin fiksuimmat) huomanneet (sekä omassa työpaikassa että laajemmin) että eipäs enää ole tulijoita. Mielenkiinnolla odotan miten tästä pandemian jälkeisistä palkka yms neuvotteluista tulee, kun kaikki eivät kuitenkaan ole vielä kuulleet (tai halunneet huomata) että kutsumusammatti, tulijoita on kyllä jne klassiset perustelut ovat tulleet tiensä päähän.

Kommentointi suljettu.