Piikkejä koko ajan
Päivän Helsingin Sanomissa on laaja henkilöhaastattelu, jossa Satu Pihlaja puhuu tavoitteista ja aikaansaamisesta. 40-vuotias Pihlaja tekee väitöskirjaa, opiskelee kahta muuta tutkintoa, työskentelee psykoterapeuttina, laulaa rock-bändissä, joogaa ja tapaa ystäviään. Pian ilmestyy hänen esikoisteoksensa Aikaansaamisen taika – näin johdat itseäsi (Atena). Kerään alle joukon sitaatteja Hesarin artikkelista:
”Valitsin opintovapaan tavoitteikseni opintojen lisäksi kirjan kirjoittamisen,
kuntosalilla käymisen ja ystävien tapaamisen. Ne kaikki lisäävät hyvää oloani.”
kuntosalilla käymisen ja ystävien tapaamisen. Ne kaikki lisäävät hyvää oloani.”
”Kun edistän jotakin väitöskirjaani liittyvää tehtävää edes vähän, koen mielihyvää, sillä asiat etenevät. Tällaisia mielihyvän piikkejä on elämässäni koko ajan.”
”Hyvää mielialaa kannattaa tavoitella, koska innostuneena ja motivoituneena jaksaa melkein mitä vain.”
”Kiire on ennen kaikkea tunne. Se on ajatus siitä, että tuhlaa aikaa johonkin turhalta tuntuvaan tehtävään. Mutta jokainen on itse vapaa valitsemaan tunteensa ja tekemisensä. Ajanhallinta onkin tekemisen hallintaa.”
Toivottavasti psykoterapeutti-Pihlaja ei kerro potilaalleen, että olet vapaa valitsemaan tunteesi. Muutenkin: haastattelu antaa nk. aikaansaavasta ihmisestä oudon kuvan. Projekteissa eteneminen näyttää päättymättömältä sarjalta onnea. Mielihyvän piikit kutittelevat ihanasti, koska tavoite on asetettu. Väitöskirjaansa hirttäytynyt silpputyöläinen ja kahden lapsen yksinhuoltaja lukee varmasti voimaantuneena Pihlajan ajatuksia siitä, kuinka kiire on tunne. Ystävien tapaaminenkin riippuu yksilön päätöksestä. Älä viitsi olla yksinäinen, yksinäinen. Hyvän olon lisäys on jatkuvasti käsillä.
Olen jossain määrin aikaansaava ihminen. Minulta ilmestyi juuri esseekokoelma, julkaisen kirjoitelmiani lehdissä, haen lastani päiväkodista, keitän pastaa, vien roskat ja nousen aamulla niin saatanallisen aikaisin että ehdin lukea lehdestä monta haastattelua ennen kuutta. Luen kirjojakin. Nyt on kesken Roberto Bolañon 2666, jossa sanotaan näin:
Todellisuudessa nuo hymyilijät eivät halua meiltä mitään. He haluavat vain näyttää meille hampaitaan ja hymyjään pyytämättä meiltä vastineeksi muuta kuin ihailua. (s. 288)
Älä kannusta aikaansaajaa, palkitse hänen hymyään edes ihailulla. Puhun murjottavan aikaansaajan äänellä. Kuten täällä kirjoitin, ”mieluiten en” tekisi näinkään paljon. Luulen, että Pihlajan haastattelu pikemminkin vähentää aikaansaamisen houkuttavuutta kuin lisää sitä. Kuka haluaa oravanpyörään, jossa mielihyvä hieroo hartioita ja tuottaa lisää itseään – aina kun olet näyttänyt mielihyvälle ja muillekin, että ”I could do it”?
Välillä aikaansaaminen on ihanaa, välillä kammottavaa. Useimmiten kyse on välttämättömyydestä, jota kohti en uskalla vilkaista. Olen kirjan ilmestyttyä ollut monena ”työpäivänä” kyvytön tekemään yhtään mitään. Toivon, että vastaanoton ja häpeän lomassa kouristelun jälkeen alan taas kirjoittaa tavoitteellisesti. Jos näin käy, en anna mielihyvän piikkien häiritä keskittymistäni työntymällä suoneen.