Arvaatko?

Toimittaja Emmi-Liia Sjöholm on kirjoittanut Paperilla toinen -nimisen teoksen. Kustantaja Kosmos käyttää ilmausta ”häikäisevän taitava omakohtainen esikoisromaani.” Omakohtaisuutta ei tarvitse boldata ja alleviivata, media tekee sen. Esitänkin nyt kulttuurijournalismin kritiikkiä, Sjöholmin teokseen en ole tutustunut. Tuntuu, että muut lukevat sen puolestani. Tunteet – tai fiilikset – ovat tässä tärkeitä.

Toimittaja (kukapa ei olisi?) Mari Koppinen tekee Sjöholmin henkilöhaastattelussa kansanvalistustyötä:

Autofiktio ei ole toki uusi kirjallisuuden muoto, mutta se tuntuu olevan kirjallisuudessa trendi juuri nyt.

En ole autofiktiokriittinen. Jotkut parhaista ystävistäni ovat autofiktiota. Ihmettelen päättäväisyyttä, jolla ikiaikaista kirjoittamisen tapaa esitellään lehdistössä vuodesta toiseen ”juuri nyt” vallitsevana trendinä. Koppinenkin tiedostaa, että onhan tätä ollut, mutta painottaa silti, että nythän tätä on. Sjöholm spekuloi autofiktion nykysuosion syitä aidan matalimman kohdan tuntumassa. Sieltä löytyy samaistumisen halu.

Eikä ilmiö muutu 2010- tai ainakaan 2020-lukulaiseksi, kun käyttää ”reality”-sanaa. Lainausmerkit ovat minun, tarkoituksella.

Antti Kylliäisen ysäriteologiaa soveltaakseni: kaikki kirjoittavat autofiktiota. Ovat kirjoittaneet aina. Strindberg, Jotuni ja mummosi. Tarkista hänen jäämistönsä. Kaikki hyvät kirjat ovat totta, mistä ei seuraa, että kaikki totta olevat kirjat olisivat hyviä. Autofiktio ei takaa mitään. Yhdet ovat faktuaalisuutensa annostelemisessa tyrkympiä kuin toiset. Kolmannet saattavat tehdä itsereflektiostaan taidetta ja jäävät elämään.

Autofiktion muuttuminen hashtagiksi ei välttämättä johda perikatoon. Kun kirjoitan tätä, viisikymmentä raitiovaunuverkoston kantoalueella asuvaa freelanceria valmistelee selontekoa panemisistaan. Jäävuoren huippu julkaistaan Instagram-yhteensopivissa kansissa. Lukijoille, joilla on usein lukutaitoa, ei voi riittää pelkkä avoimuus. Ennen pitkää on pakko nähdä, mitä teoksissa on autofiktiivisyydestä huolimatta.

Parhaissa autofiktioissa omakohtaisuus vaikuttaa välttämättömältä pahalta. Aikeet olivat hyvät, tie vei helvettiin. Jos autofiktion kirjoittaja – tai kustantaja – on liian innoissaan eikä koe tekevänsä syntiä, jätän kirjan kauniisti asetellulle uutuuspöydälle.

1970-luvulla, kun autofiktio edellisen kerran oli Suomessa kuumin trendi, julkaistiin sekä synnillisiä että synnittömiä teoksia. Upeita ja kamalia. Ihminen joka järkkyi ja Tapausten kulku. Jokainen voi tehdä ”en halua, mutta on pakko paljastaa” vai ”kiva paljastaa” -jaottelua uusimmista kokelaista. Viisaimmat kirjat eivät edes mainitse omakohtaisuuttaan, vaikka raastettu sielu puskisi läpi joka sivulta. Jos Ossi Nymanin Patriarkaatin lukuohjeeksi olisi annettu edes lievennetty muoto ”autofiktiivinen”, lukukokemus olisi ollut tylsempi. Ja media tuhat kertaa enemmän innoissaan.

Jos luen Sjöholmin teoksen, teen sen rakkaudesta lajiin ja selvittääkseni ”kiva”-muuttujan. Varmaa on, että en halua lukea enempää kulttuurijournalismia, jossa toimittaja kysyy kirjailijalta, minkä asian tämä luulee ”nousevan esiin” teoksestaan. Sjöholm arvaa: abortti ja seksi. Katsotaan, mitä Helsingin Sanomat voi tehdä. Ollaan keskustelun herättämisessä avoimia, juuri nyt.

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *