Toimittaja on läsnä

 

Avaan sunnuntain lehden. Olen keittänyt kahvia, jonka vahva maku liikuttaa minua. Aurinko on noussut, tervapääskyjä, verevää elämäntunnetta, taivaanrannan kokoinen c-osa. Tunnen toimittajan käden laskeutuvan olkapäälleni. Haluaisin huitoa sen pois vaikka tiedän, että elän välittävän journalismin aikaa, jossa tilausmaksun asiallinen suorittaminen ei riitä. Lisähintana on toimittaja-terapeutin huokauksen sietäminen.

Pekka Torvinen haastattelee Eino Saarta, jonka esikoisteos Miehen kosketus ilmestyy pian. Kirjan kannessa käsi hipoo veden pintaa, millä pyritään aivan hienovaraisesti vihjaamaan, että Saari koskettelee valtavia teemoja. Mittakaava on silti inhimillinen, mies herkistyy luonnossa. Torvinenkin aloittaa artikkelinsa eteerisellä kuvauksella Lauttasaaren rantakaislikosta. Ei riitä, että toimittaja kysyy ja haastateltava vastaa. Tulee eläytyä sielunmaisemaan.

Valokuvaaja on täällä myös! Voisiko Saari halata kiveä? Kun kirja kerran käsittelee miehiä ja kosketusta, laitetaan toista kuvaa varten käsi Saaren olkapäälle. Tunnelma alkaa olla sakea, mutta vielä tarvitaan money shot. Saari kertoo teokseensa haastattelemien miesten traumoista, hukkuneista veljistä ja tekemättömistä sovinnoista. Torvinen ei muista, onko jo mainittu, että nyt on tosi kyseessä, kaksi miestä rannalla, toimittaja ja Saari. Niinpä ”molempien silmät vähän vettyvät, hänen ja haastattelijan”.

Toimittaja ymmärtää haasteltavaa näyttämällä itsensä ymmärtämässä haastateltavaa. Vain elämää on opettanut, että virtaava ymmärrys voittaa virtaamattoman.

Saaren haastattelussa mainitaan Miehen kosketuksen rinnakkaisteos, Juhani Branderin Miehen kuolema. Siitä taas vaietaan, vaipuneiden miespolvien tyyliin, että Branderin teos on kliseille rakennettu ja ylipitkä esseemöykky täynnä jääkiekkoilevia olkiukkoja. Iloa ei pilata, sillä avautumisen ele on arvokas. Kun 2020-luvun mies muuttuu Robbie Williamsin ”Feel”-kappaleen kertosäkeeksi, kritiikki vaikenee. Toimittaja voisi esittää kriittisen kysymyksen mutta ei silittelyltään ehdi.

Sentimentaalinen henkilöjuttu unohtaa turvavälit kahteen suuntaan. Haastateltavan iholle meneminen lienee tehokas metodi, jos jälkensä häivyttää. Lukijan ahdistelu on ikävämpi rike. Tunteisiin vetoamisen sijaan nykyjournalisti kourii ja ravistelee. Kai teitäkin aamiaispöydässä itkettää? Jos lukijan tunnearsenaali ei värähtele oikein, juttu sulkeutuu häneltä. Harva on karaistunut onkimaan haastattelusta pelkän asian altistumatta journalismiksi naamioidulle niskahieronnalle. Pelkkä aloituskappaleen lukematta jättäminen ei aina riitä.

Suosikkijuttutyyppini on onnettomuusuutinen, postimerkin kokoa. Neutraalit kolme virkettä tulipalosta tai puukotuksesta viehättävät ennen muuta kielellisesti. Luen tiedotepohjaisia pätkiä kuin Haavikkoa. Huomaan myös luonnostelevani ääriviivojen sisään ihmiskohtalon, koska onnettomuusuutinen ei pyri koskettamaan minua. Kirjoittajaa ei yleensä mainita nimeltä.

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *