Papin päiväkirja

 

Kouluiässä Sinéad O’Connor näki Jeesuksen. Äiti Marie oli tehnyt kuten tapana oli: pakottanut tyttärensä riisuutumaan, levittämään jalkansa ja kätensä, makaamaan lattialla ja anelemaan armoa. Sinéadin täytyi toistaa olevansa mitätön. Muussa tapauksessa äiti löi mopin varrella. Sinéad oli yrittänyt suojautua sikiöasentoon, kun näky Kristuksesta ristillä oli kirkastunut. Jeesus oli luvannut, että Sinéad saisi takaisin kaiken veren, minkä äiti oli anastanut. Verta valuisi ristiltä suoraan tytön sydämeen, josta tulisi vahva.

”En ole Bob Dylan tai Shakesperare”, O’Connor (s. 1966) pahoittelee teoksensa Rememberings (2021) johdannossa. Toisteisuus, kielen arkisuus ja kyvyttömyys erottaa klisettä kertomisen arvoisesta ovat O’Connorin muistelmaproosan puutteita. Ansiot – trauman kuvaus ja huudot taivaisiin – jyräävät heikkoudet alleen. Rememberings muistuttaa O’Connorin parhaita levytyksiä, joissa hautaan vietävät hetket ja mauttomat sovitusratkaisut nakertavat toisiaan.

Universal Mother (1994) pääsee niin lähelle täydellistä, että O´Connorin täytyi alentaa levyä piirustelemallaan kannella.

I’m Not Bossy, I’m the Boss (2014) on ensimmäinen ”oikea” pop-albumi, jonka O’Connor katsoo tehneensä. Aiemmat olivat olleet julkista päiväkirjaa. Rememberings selventää noviiseille: Sinéad O’Connorin musiikki on niin omakohtaista, että luut pilkottavat. Princen lahjoittamaa Nothing Compares 2 U -balladia tulkitessaan O’Connor kertoo ajatelleensa Marieta ja mopinvartta erityisen paljon. Musiikkivideon kyyneleet alkavat valua, kun äidin istuttamat kukat mainitaan. Kuihtuivat ja kuolivat.

Marie O’Connor menehtyi auto-onnettomuudessa vuonna 1985. Tytär oli myöhäisteini ja muistaa ihmisten jalat haudan ympäriltä. Äidin menetys kirkasti myös syyn Jumalan hiljaisuuteen:

[H]e can’ speak because He’s crying so much himself. Who can speak when they’re weeping?

Kuten äitinsä, nuori Sinéad oli krooninen myymälävaras. Yhteinen harrastus lähensi heitä mutta kasvatti tyttären syyllisyystaakkaa. O’Connor kertoo alkaneensa laulaa virsiä koska ei sietänyt itseään. Oli tehtävä edes ”yksi pyhä asia”. Laulamisen aktin ja jumalallisen välinen yhteys toistuu läpi muistelmien. Maallisesta Sean-isästään O´Connorilla on pelkkää hyvää kerrottavaa, mutta pyhäksi häntä ei kohoteta. O’Connorin musiikissa Jumala on nainen, äiti. Parannuksen tuoja, jota kohti pyrkimisessä on masokistinen vivahde. Synnyttäjä osaa lyödä.

”All born into great pain”, O’Connor muistuttaa kappaleessa ”All Babies” (1994) ja jatkaa: maailmassa on ”vain rakkautta”. Ilmenemismuodot vaihtelevat. Laulun näkökulma on lapsen ja vanhemman, sillä O’Connorin esikoinen syntyi jo vuonna 1987 kesken debyyttialbumin äänitysten. Levy-yhtiö suositteli aborttia koska ei ymmärtänyt, että Sinéad O’Connorista oli kasvamassa popin suuri perhearvojen tulkitsija. Jos hänen tuotannostaan karsii äitiyden ja tyttäryyden pyhitystä – sekä demonisointia – käsittelevät laulut, vähän jää jäljelle.

Paavin kuva, jonka O’Connor repi Saturday Night Live -ohjelmassa syksyllä 1992, oli äidin seinältä otettu. ”Child abuse, yeah, child abuse”, hän huutaa hetkeä ennen terroritekoaan – ja vuosia ennen katolisen kirkon pedofiliavyyhtien paljastumista. Aikanaan O’Connorin eleestä ei pidetty. Rememberings painottaa: suosioksi luisunut ura täytyi pelastaa eli tuhota. Kun I Do Not Want What I Haven’t Got -albumi oli kahta vuotta aiemmin noussut listakärkeen, O’Connor oli itkenyt kuin ”lapsi helvetin porteilla”.

Mieluiten hän olisi työskennellyt seurakunnassa. Katolisessa uskossa, johon O’Connor kasvoi, sukupuoli rajoittaa. 1990-luvun lopulla saatu pappisvihkimys on epävirallinen. Nykyään hän toteuttaa feminismiään vielä haasteellisemmassa ympäristössä eli muslimina. Sinéad O’Connor on enää artistihahmo. Siviilissä hänet tunnetaan Shuhada Sadaqatina. Rememberings ei tarjoa käänteelle kattavia teologisia perusteita.

O’Connor on elämässä ja urallaan polvistunut ja ollut yksilö. Hän rukoilee ja arvostaa valkoisia miesartisteja liikaa kelvatakseen 2020-luvun feministi-ikoniksi. Vähintään toivoisi muistettavan, että O’Connor ei tyhjene yksittäiseen ysärihittiin. Hän on pitkittyneen 1900-luvun viimeinen Jeanne d’Arc, punkkari valtavirrassa.

Hienon romaanin nimeä lainaten: kaikkien menetysten äiti.

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *