Juhlapuhe suomalaiselle kirjailijalle

 

Kuihtumisen päivänä 19.2.2021

Hyvä kollega,

Muistatko, milloin päätit ryhtyä kirjailijaksi? Siitä on niin pitkä aika. Olet kuitenkin muotoillut vastauksen kysymykseen, joka esitetään haastatteluissa ja paneelikeskusteluissa. Lapsena viihdyit mielikuvitusmaailmoissasi, eikä mennyt monta vuotta ennen kuin sivukirjasto oli luettu läpi. Aina sivu- tai kylä-, ei koskaan pääkirjasto. Unelma eli, kirjoituskilpailumenestystä tuli ja samanhenkisiä löytyi. Intohimon ohella kyse on ollut ajautumisesta ja sattumasta.

Versioni:

Päätin ”ryhtyä” talvella 2003. Olin 16-vuotias ja opiskellut muutaman kuukauden ajan klassikkoja vailla pohjatietoja. Käsitykseni kirjailijuudesta vastasi Tuula-Liina Variksen juontaman Kirja A & Ö -ohjelman linjaa: ruskeisiin irtotakkeihin katoavia zombeja mutisemassa yhtä ruskeissa lavasteissa. Baudelaire ja Kafka tuntuivat romanttisilta hahmoilta, mutta mihin näistä suomalaisista oli? Pitikö nykykirjailijan kärsiä eturauhasvaivoista ollakseen syvämietteinen?

Käsitykseni muuttuivat, kun tutustuin Christer Kihlmanin tuotantoon ja elämäntarinaan. Tiet veivät Henrik Tikkaseen, Hannu Salamaan, Paavo Haavikkoon ja Matti Pulkkiseen. Halusin tulla heidän kaltaisekseen ennen muuta siksi, että he kirjoittavat hyvin. Kukin on myös eturauhasvaivattomina aikoinaan ollut hahmo, jonka näkemyksiä on kuunneltu, kommentoitu ja yritetty vaientaa. Kun Kihlman antoi 1960-luvulla haastattelun, lehtiä paiskottiin ruokasalin seiniin siten, että ilmavirta heilutti kattokruunua.

Kotimaisen kirjallisuuden voimahahmojen avulla opin, että kirjailijan status liittyy ratkaisevalla tavalla pelkoon. Ennalta ei tiedä, mitä hän sanoo. Siksi hän on kirjailija eikä kuka hyvänsä. Opin tämän ennen sosiaalista mediaa, joka ei ole muuttanut kirjailijana toimimisen perustuksia.

Naurahditko, kollega, kun mainitsin Kirja A & Ö:n? Muistatko Kerkko Koskisen äitelän tunnusmusiikin? Älä luule, että edistystä olisi tapahtunut. 2020-luvun kirjallisesti suuntautuneet myöhäisteinit kuuntelevat podcast-vierailujasi ja lukevat haastattelujasi. Vaikka pukeudut paremmin kuin Esa Sariola kaksikymmentä vuotta sitten, olet yhtä turvallinen.

Saisit pukeutua huonomminkin. En pidä Pulkkista, Mattia, tyyli-ikonina. Hänen ilmaisunsa järkyttää pysyvästi.

Muistele viimeisintä henkilöhaastatteluasi. On suuri media-aamusi. Kasvokuvasi lipuu uutisvirrassa ja hallitsee sanomalehden verkkosivustoa. Myös luukkuihin työnnetyissä lehdissä hymyilet kulttuurisivujen lähtöjutun syöttinä. Teoksesi on ilmestynyt ja saat sivun verran varsin kyseenalaistamatonta puhetilaa, koska olet parhaimmistoa.

Seuraako vastuu, kannatko sitä? Syntyykö odotusarvo, että kirjailija eli sinä saatat sanoa mitä hyvänsä? Lukijaa pelottaa hiukan, mutta pääseepä seuraamaan kumousta.

Väistät. Taaperrat keskitietä. Mikä hyvänsä kääntää kylkeään, kun puhut. Kuvittelet, että toimittajalle kannattaa kertoa, miten vaikea toisen kirjan synnytysprosessi oli. Lenkkeily jäi vähiin, onneksi puoliso toi sämpylän työhuoneen ovelle. Paljastat, että päähenkilö muistuttaa tekijää aika lailla mutta ei silti ole sama ihminen kuin sinä haastattelupaikaksi valikoituneen kahvilan edustalla toivomassa, että kuvatekstiin laitettaisiin se kiteytys kirjallisuudesta ja myötäelämisen ihmeestä, jonka sait jännityksestäsi huolimatta muotoiltua hyvin.

Ehkä olet kirjoittanut historiallisen romaanin. Lotta on rakastunut natsiin tai valkoinen punaiseen. Haluat painottaa sodan tuomittavuutta. Rintaman takana henkilökohtainen on poliittista. Luurangot kolahtelevat muiden kaapeissa. Oma ajattelusi on vapautunut. Paljastat, että vankileirejä oli Lapissa tai huumekauppaa Rööperissä. Et välitä siitä, että historioitsija kertoisi kaiken täsmällisemmin ja Kuukausiliitteen artikkeli kompaktimmin, jos kaipaa faktojen oheen vetelää narratiivia.

Mihin tarvitaan sinua, historia- ja huoliaiheisiin eksynyttä kaunokirjailijaa? Tuottamaan pateettisia luontokuvia, Kriittisen korkeakoulun hyväksymää näkökulmakerrontaa ja uusmoralistista hyrinää. Antamaan sodanaikaiselle sielunelämälle kasvot. Tai ilmastonmuutokselle, liikakulutukselle. Seksuaalivähemmistöt rukoilevat apuasi.

Haastattelusi ohessa on arvio. Kieltäsi kehutaan lyyriseksi, ja dialogi on uskottavaa nuoresta iästäsi huolimatta tai elämänkokemuksesi vuoksi. Uskottava tarkoittaa tunnistettavaa ja toisinnettavaa, mutta et anna tunnelman latistua. Pääasia, että olet kaivautunut syvälle. Kiität Kansallisarkiston henkilökuntaa. Taustatöihin meni monta viikkoa.

Kerrot, että päähenkilösi ovat naisia, koska miesten tarinat on jo kuultu. Sinua ei voi estää olemasta karikatyyri. Miksi et kuitenkaan avannut suutasi ennen muita? Kun Kihlman kirjoitti 1970-luvun alussa seksuaalisesta ambivalenssistaan, puistohomoja vietiin putkaan. Kihlman käytti kirjailijan valtuuksiaan ja oli yhden miehen etujoukko. Häntä ei heti uskottu tai rakastettu, koska hänen teoksensa olivat kompleksisia ja muut julkiset puheenvuorot uhmakkaita. Ainakaan Kihlman ei mukaillut yleistä mielipidettä niin kuin sinä teet pää- ja sivutöinäsi. Kun kirjailija toistaa teoksessaan tai haastattelussaan sen, mihin puolet Twitteristä on jo kyllästynyt, ei kannata ihmetellä ammatillisen arvostuksen rapistumista.

Kirjailijan tulisi karttaa klisettä kuin ruttoa. Ei kierrättää sitä, keittää viidensiä kahveja samoista puruista. Ekologisesti kestävä tapa, huomautat. Kuudennet ropsahtavat tippumaan kuin itsestään. Kuuliaisimmat lukijat jakavat latteuksiasi sitaatteina.

Tämä!

Puhut mielelläsi kulttuurijournalismin rappiosta. Yksityisesti, sillä julkisuudessa jätät sanomatta kaiken, mikä voisi olla sinua kannattelevien rakenteiden kannalta ikävää kuultavaa. Illanvietoissa ja Facebookin seinillä päivittelet kirjallisuusjuttujen henkilö- ja aihekeskeisyyttä sekä kritiikkien liian vähäistä määrää ja kehnoa laatua. Radiosta puuttuu kirjallisuusohjelma, jonka puffauskuvia varten voisit laittautua.

Kritiikissäsi on myös perää. Juurisyystä vaikenet. Suomalainen nykykirjailija ei kerta kaikkiaan ole paremman journalismin arvoinen. Henkilöfiksoitunut lähestymistapa ei haittaisi, jos kykenisit valloittamaan haastattelutilanteen. Kukaan ei kiellä puhumasta teostesi poetiikasta niiden aiheiden sijaan. Kukaan ei estä olemasta originelli.

Lukukeskuksen toiminnanjohtaja Ilmi Villacís toivoi viime kuussa Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksessaan: ”Kirjailijoita pitäisi kutsua osallistumaan laajemmin yhteiskunnalliseen keskusteluun.” Nyökkäilit aamiaispöydässä. Vilkaisit puhelinta, joka ei soinut. Varmaankin häiriö yhteyksissä. Taksimatkalla Yleisradioon ehdit kerrata perusteet asemallesi yhteiskunnallisena debatoijana.

Haluatko paljastaa? Ei se mitään, kunhan itse tiedät.

Sinun pitäisi pyöritellä toimittajia pikkusormellasi. Sen sijaan olet toimittaja. Kunnioitat peilikuvaasi, joka kysyy, mistä saat kaikki nuo ideat, meidän sunnuntaisivuiltako?

HIM-yhtyeen alkuaikojen manageri Katja Ståhl oli neuvonut Ville Valoa: haastatteluissa ei sitten tarvitse puhua totta. Jos kysytään kengännumeroa, voi kertoa mitä hyvänsä mieleenpainuvaa. Suomalainen kirjailija, mielikuvituksen ammattilainen, ottaa kengän jalastaan ja kehottaa vilkaisemaan. Tämä on hänen autenttinen jalkineensa. Kirjailija halusi teoksellaan avata kenkätehtailijasetänsä tarinaa, joka on perusvireeltään traaginen. Lasten hakkaaminen on väärin, minkä paljastamiseksi kirjailija haki ja sai apurahaa.

Miten on mahdollista, että olet kaikesta niin samaa mieltä kuin toverisi? Oletko edes mieltä, kun kehystät profiilikuvasi vuoroin sateenkaarilipulla ja BLM-tunnuksella? Näen sinussa epävarmuudessaan tärisevän koululaisen, joka on turvassa välitunnilla, kunhan kaverien rintama pysyttelee lähellä. Jos joku äänensä korottanut mukiloidaan porttikongissa, hallitsevin tuntemuksesi on: onneksi en minä, onneksi en herättänyt huomiota.

Kun kaikki ovat vihreitä, perussuomalaiseksi ryhtyminen on hätäratkaisu. Muutamat ovat yrittäneet ja laskeneet alleen. Kirjailijan tulisi astua kovien ja pehmeiden ”arvojen” tuolle puolen, hymähtää tarjotuille identiteettijengeille ja seisoa yksin pakkasessa. Arvottomana, puhtaana.

Muisto laumasieluisuudestasi: Olin julkaissut esseen, josta ei pidetty. Keskellä kiukkupostisadetta pistäydyin kirjallisissa juhlissa. Yritin vielä elää kuin ihmiset. Tervehtimättä jättämiset ja vinot katseet ymmärsin. Epäusko valtasi vasta, kun eräs versio sinusta, divisioonatason apurahamagneetti, tuli ilmoittamaan, että piti kirjoitelmaani loistavana ja että oli jakanut sen Facebookissa. Pian hän oli kuitenkin poistanut jaon. Alkoi vaikuttaa niin ikävältä koko tapaus.

”En halunnutkaan osallistua…” Tämän hän kertoi minulle, pää pystyssä. Ei kätkenyt sydämeensä tai heittänyt painoon sidottuna mereen.

Raukkamaisuus ei kuulu yhdenkään ihmis- tai ammattiryhmän hyveisiin, vähiten kirjailijan. Pikkulapset ja muumit ymmärtävät hävetä sitä, että eivät uskalla. Suomalainen nykykirjailija nostaa peukalonsa ja imee. Hän ylpeilee rohkeuden puutteellaan ja kiirehtii ajoissa nukkumaan.

Unesi onkin parantavaa. Aamupäivällä ruuvaat mutteripannua, lisäät tapahtuneesta kuvia Instagramiin ja alat kirjoittaa. Jos on elo–syyskuu, työntekoon tulee keskeytyksiä, kun täytyy ehtiä onnittelemaan jokaista, jonka kirja on tullut painosta. Illalla kolmet julkkarit, kilistät kameran edessä ja lisäät kuvaan tunnisteita. Ihania nämä teoksen teemaan liittyvät leivonnaiset, jotka maksoivat kustantamolle enemmän kuin graafikon palkkio, josta tingittiin.

Jätin viime syksynä Facebookin muun muassa siksi, että minun ei tarvitsisi seurata hyvinvointiasi. Kovasti arvostit tuon ja tuon sydänystäväsi proosaa. Kun ilmaisit tunteesi, käytit sydänemojia. Tänäänkin jaat Sanna Ukkolan tai Janne Saarikiven kolumnin vapauttaaksesi pöyristysmantrat. Sinulla ja kahdellakymmenellä kollegalla on kiihkeä iltapäivä.

Tunkkisi, pidä se. Pidä ennen muuta tavallisuutesi, näkymät kulissien taakse. Sinä rentoutumassa. Foorumin yksityisyys ei pese syntejä pois. Ehkä etääntymällä sinusta #ihmisenä voin joskus lukea teoksiasi. En kylläkään luota kykyyni unohtaa. Muistan lounaskahvilakuvat vielä viimeisellä rajalla.

Kirja A & Ö välitti tympeää kuvaa kirjallisuudesta. Parempi sekin kuin profiilikuvasi, joka dominoi nyt. 2000-luvun alussa en tilannut Parnassoa, asuin maakunnassa ja osasin sulkea television. Internet ei määritellyt muiden kuin ohjelmoijien elämää. Upottauduin syvemmälle kirjallisuuteen ja ihailemieni kirjailijoiden vuosikymmenten takaiseen julkiseen toimintaan. Jos en olisi elänyt Janten lain alla, olisin kysyttäessä nimennyt ihanneammatikseni kirjailijan. Rock-muusikkona minun olisi täytynyt luoda parhaat teokseni ennen kahtakymmentäviittä ikävuotta ja kuolla pian tämän jälkeen. Kirjailijuudessa avautuisi pitkäkestoisempi mahdollisuus järkyttää. Haavikko murahteli vielä, kun asetin tavoitteitani.

Esiintymiskouluttaja on neuvonut sinua: älä murahtele. Olet ”lukijoiden rakastama”. Vuoksesi häpeän olla kirjailija 2020-luvun Suomessa. Täällä elää ja lukee ihmisiä, joille ammattinimikkeeni viittaa ennen muuta sinuun, ei Baudelaireen ja Kafkaan. Väärinkäsityksen todennäköisyys salpaa hengityksen.

Kuvittelenko olevani parempi? Puolustaudut kysymällä näin, arvaan. Menemättä siihen, miten vaivattomasti Sandemosen ajattelu on sovellettavissa sivistyneistöön, vastaan: Kiitos kysymästä, kuvittelen. Ennen muuta siksi, että osaan hävetä sinun lisäksesi itseäni. Menneisyyttäni, yli kaiken. Edellisen vuosikymmenen puolivälissä kirjoitin ja sain julki satoja kankeita ja turvallisia sivuja, joihin on mahtui kolme terävää ajatusta. Se ei ole oikein. Siksi en nuku koskaan.

Juha Seppälän sikiökertoja tunnustaa romaanissa Syntymättömän testamentti: ”Minä tiedän mitä kirjallisuus on, ja rikokseni on siinä, että en kirjoita sitä.”

Tee ite parempi. Se on, joka toista haukkuu. Näin argumentoidaan peruskoulussa ja kustantamon kesäjuhlien röökipöydissä, kun meikit jo valuvat. Minussa on riittävästi körttiä perustamaan sanomani omaan kurjuuteeni.

Jos ymmärtäisit, millaista sanajätettä tuotat, tuulen suunta kääntyisi nopeasti. Häpeä johtaisi kunniallisempiin epäonnistumisiin. Suuruuden alku pilkistäisi.

Täytyykö mainita ilmeisin? Kaikki suomalaiset kirjailijat eivät ole kaltaisiasi. Myös 1900-luvun jälkipuoliskolla syntyneitä poikkeuksia löytyy, yhden mainitsinkin. Pelkällä 90-vuotiaiden ja vainajien esimerkillä en jaksaisi jatkaa. Luotan harvojen omaperäisten nykykirjailijoiden arvostelukykyyn ja todellisuudentajuun, jos he lukevat puheeni. He ovat turvassa kritiikiltä, koska turva ei ole koskaan kiinnostanut heitä.

Sinä sitoudut vilkuilemaan olkasi yli.

Hannu Salama kirjoittaa varhaisessa päiväkirjamerkinnässään ”praktisista barbaareista”, joiden valta-aseman vuoksi Suomessa on niukasti neroja. Salaman mukaan barbaarit ”pitävät hulluutena sitä, mikä kaikkina aikoina on ja tulee olemaan ainoa ihmishengen aateloija: eettinen kehitystendenssi kohti yksilöllisyyttä, yksilöllistä ajattelu- ja tuntemistapaa, vastuuntuntoa ja uhrautumista rinnan luomisen lähtökohdiksi alistettujen vaatimusten kera.”

Tuleeko liian lähelle?

Kirjailijan vastuu on olla yksilö. Jos kirjailija ei uhraudu, hänellä, sinulla, on mukavaa. Olet lunastanut paikkasi ainakin kahdessa niskahierontaringissä. Ensimmäisessä huollat lukijoitasi, saat heidät rentoutumaan ja he sinut. Kun pohjatyö on tehty, siirryt kirjailijoiden keskinäiseen jumi-ilotteluun ja käytät sessiosta nimeä Helsinki Lit.

Vetrein talviterveisin,

Antti Hurskainen

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *