Saalis

Sosiaalinen media on sympaattinen, leuan alta rapsutettava, kun joku lisää sinne kuvan kirjasta ja yhden virkkeen. Voi olla sitaatti, miksei myös luonnehdinta. Esimerkiksi ”kovaa kamaa” tai ”suosittelen”. Sanon tämän ironiatta ja realiteetit nielleenä. Kurkussa pullottaa edelleen, koska olen elänyt ennen jakovälineitä. Kohdan etsiminen kirjasta, sen vaikea näppäily puhelimeen, oikeinkirjoituksen tarkistus…  Kirjallisuuskritiikin tulevaisuutta? Kuvioon liittyy joka tapauksessa lukemista.

Erityisesti kirjamessujen aikaan puhutaan saaliista. On menty kyynärpääkontaktiin Akateemisen osastolle, tartuttu Keltaisen kirjaston uusimpaan ja toiseksi uusimpaan, löydetty kassa ja saatu muovipussi. Korkeakattoisessa messuhalliluonnossa kirjat saavat elää väljemmin kuin kivijalkakaupassa tai verkkokaupan varastossa. Riistavertaus on ymmärrettävä: luonto kutsuu metsästämään ja/tai keräilemään syksyn satoa. Yhteistyökumppanit jakavat kaatolupia. Finlandia-ehdokkaitakaan ei vielä ole tarhattu.

Adrenaliinia nostattavan eräretken jälkeen tulee hengähtää hetki. Arvostaa sivilisaatiota, josta on lähtenyt ja johon on jojona palannut. Saalis levitetään kahvilan pöydälle tai parisängyn päiväpeitolle. Kirjakuvan tykkääjät jakavat kanssasaalistajan innon – ja epätoivon. Ihanaa, milloin, ikinä, nämä luetaan? Tässä vaiheessa sosiaalinen media on vähemmän sympaattinen ja paljon enemmän ”aikamme kuva”. Riittää, että kirja on, ja että kuvaaja liittyy siihen horjuvalla tahdonvoimallaan.

Tunnen tai ainakin tiedän ihmisiä, jotka metsästävät. Hekin jakavat internetissä. Jäniksen ruumis roikkuu korvistaan ja supikoiran raadot järjestyvät riviin. Kahdeksantoista tykkäystä, syysilma virkisti. Historioitsijoiden mukaan myös ennen digitalisaatiota on jahdattu riistaa. Somella on kuitenkin yhteys saalistamisen peruskontrasteihin. Ensin sorsa on lentänyt ja elänyt metsästäjälle saavuttamattomissa maailmoissaan. Nyt se retkottaa kokassa. Asiantila on muuttunut hämmentävän paljon ja nopeasti. Tapahtuman kuvaaminen ja muille esitteleminen tasaa tunnetta, todellistaa sitä.

Jyrki Lehtola kirjoittaa esseeteoksessaan Tesla metsässä (2019):

Sosiaalisessa mediassa tunne oli enää vain tunteen simulaatio, ja koska se oli vain simulaatio, oli korostettava, kuinka suuri ja aito tunne se oli. Sosiaalisen median mallikäyttäytyminen oli kuin Shalom Auslanderin romaanista Hope: A Tragedy, jossa äiti ulvoi aamuisin tuskasta, koska oli lukenut sen olevan tyypillistä käytöstä holokaustista selviytyneille.

(s. 212. Essee ”Eliitin jälkeen” on aiemmin julkaistu Imagessa.)

Kirjasaaliskuvaa voi täydentää voitokkaalla emojilla. Kommenttikenttään ilmaantuu ihastuneita huudahduksia, sillä onhan tämä totta. Jälleen: ymmärrettävää, ei välttämättä kannatettavaa. Messukeskuksen permannolle on rakennettu niin sydämellinen kaaos, että sieltä kaapattujen objektien kansia on pakko hiukan koputella. Messutapahtuma luo saaliskuvaformaatin ja tarpeen nipistellä itseä. Tai viillellä.

Poimin Teslan metsässä Turun kirjamessuilta. Lisäsin siitä kuvan Twitteriin mutta vasta, kun olin saanut sitaatin valittua. Voisin nostaa sata muutakin, mutta huoneentaulu on jo kehitteillä:

MITÄ VITTUA MÄ TAAS TEIN VÄÄRIN MIKÄ ON OIKEIN. (s. 88)

Näillä tunnelmilla ladattuna kohti jylhää kuusistoa. Muurahaispesään kaatuminen on lähtökohta.

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *