Plainsongs
Plainsongs

Nailonvaate sulaa

Brett Andersonin (s. 1967) muistelmateos Hiilenmustat aamut (Sammakko) ilmestyi Suomessa yhtä aikaa alkukielisen version kanssa. Palvelu tuntuu liian hyvältä meille kahdellesadalle Suedesta kiinnostuneelle. Julkaisun arvoa on vieläpä kohotettu Riku Korhosen johdantoesseellä ”Satelliittikaupungin romantikko”.

Helsingin Sanomien kritiikin mukaan essee on ”yhtä aikaa nautittava ja turha”, koska Korhonen voi ainoastaan kertoa, mitä Suede on hänelle merkinnyt. Turhuuden osalta väite on outo. Käsiteltävän ilmiön henkilökohtaisen merkityksen kartoittaminen lienee esseistiikan perustehtäviä eikä minkäänlainen heikkous. Asialliset saatesanat olisi voinut kirjoittaa kuka hyvänsä pop-tiedottaja. Nyt saatiin enemmän.

Korhonen kritisoi musiikkisosiologi Simon Frithin ajatusta, jonka mukaan esikaupunkilaiset pop-laulajat tekevät ”arkipäiväisestä apokalyptiseen” ailahtelevia lauluja koska ovat teinihenkisesti tylsistyneitä. ”Ei pidä syyttää muusikoita siitä, että 1900-luku oli epäkypsien äärimmäisyyksien vuosisata”, Korhonen huomauttaa ja tarkentaa suburbaanin Brett Andersonin suosikkisanaan ”nuclear”. Frithin lokerosta tulkiten ”nuclear” olisi Suedelle pelkkä infantiili tehokeino. Korhoselle taas avautuu suora linkki kylmän sodan loppuliukuun, jossa hän näki toistuvia unia ydinkatastrofista.

Korhosta viisi vuotta vanhempi Anderson syntyi vetypommikokeessaan onnistuneeseen Britanniaan. Hän muistelee varhaista lapsuuttaan:

Ihmiset tutkivat synkkinä karttoja, jotka kuvasivat mahdollisen räjähdyksen laajuutta, ja pohdiskelivat vakavaan sävyyn, olisiko ydinsodan sattuessa parempi vaihtoehto jäädä henkiin vai haihtua välittömästi ilmaan, ja nämä murheelliset keskustelut kiemurtelivat myös meidän ruokapöytäämme, jonka ääressä äitini julisti ilottomasti, miten tuskallista olisi tulla sulavien nailonvaatteiden polttamaksi ja mietti, ehtisimmekö pelastaa kanit. (s. 46)

”Nuclear” oli 1960–80-luvun lasten ”nu clear”, uusi selkeä. Tätä vasten ”We Are the Pigs” -kappaleen haave ”synnit pois puhaltavasta ydintuulesta” ei tunnu dekadenssilaskelmalta. Pelko on totta. Sueden nerokkuutta oli vetää kauhun päälle huulipunaa. Ollaan hetki kauniita, ennen kun linoleumilattia alkaa kuplia. Siksi ”So Young”, siksi ”New Generation”.

Hiilenmustien aamujen lapsuuskuvaus vahvistaa teoriaani, jonka mukaan Black Sabbath on eräs Sueden esiasteista. ”Electric Funeral” (1970) ja ”Into the Void” (1971) pursuvat hiiltä ja mustaa, sodanjälkeisen Britannian rappiota ja varmuutta maailmanlopusta. Myös Black Sabbathin sanasto on helppo tuomita: pelkkää kirjoitustaidottomien ja Lovecraftia selanneiden post-hippien kovistelua! Toinen vaihtoehto on vastaanottaa Master of Realityn akuutti hätä ja pohtia Donald Trumpin sormea nappulalla, tänään tai ensi viikolla.

Suede teki paniikistaan ylvästä ja rivoa, Black Sabbath taas kolhoa ja monotonista. Ydin on sama, molemmilla myös työväenluokkainen.

***

Andersonin lapsuus Haywards Heathissa oli köyhä ja kummallinen. Isä rakenteli kalusteita lastulevystä, palvoi säveltäjä Franz Lisztiä ja rajoitti muun perheen elämää irrationaalisilla säännöillään. Äiti ompeli lapsille kaikki vaatteet, herkutteli maitotiivisteellä ja otti alasti aurinkoa puutarhassa. Hiilenmustien aamujen hahmogalleria on niin mielipuolinen, että Anderson pääsee pitkälle hillityllä, paikoin luettelonomaisella kuvaustavallaan. Myös yhteiskunnallinen konteksti maalautuu taustalle. Lukunautinto on suuri.

Hiilenmustat aamut muuttuu tavanomaiseksi musiikkitähtimuistelmateokseksi vasta puolivälissä. Teini-iän ”levottomuudesta” Andersonilla on erityisen vähän sanottavaa. Varhaisten laulunkirjoitusviritysten itseironinen maiskuttelukaan ei tunnu tyylitajuiselta ratkaisulta. Vasta Sueden synnyn ja toukasta perhoseksi etenemisen kuvaus palauttaa Andersonin proosaan ryhdin. Sitten kirja loppuukin, debyyttialbumi Sueden (1993) levytyssopimukseen.

Anderson perustelee rajausta – joka olisi voinut olla tiukempi – teoksensa alussa. Sueden menestyksen aikoihin hän olisi kyennyt tarjoamaan ”vain uutta perspektiiviä”. ”Menneisyyden fossiilien äärellä” sen sijaan saattaa syntyä jotain uutta. Hiilenmustien aamujen lapsuusosuuden tunnelma onkin sopivan fiktiivinen.

Ehkä Anderson julkaisee Suede-muistelmansa 70-vuotiaana, jolloin hän ei toivottavasti enää kierrä laulamassa ”Introducing the Bandia”. 1990-luku, Bernard Butler ja John Major vaikuttavat kahdenkymmenen vuoden kuluttua riittävän epätodellisilta, hiiltyneiltä lavasteilta.

Etäisyys paljastaa ytimen.

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Toinen musta aurinko

Orionissa esitetään huomenna ja sunnuntaina Andrew Dominikin dokumenttielokuvaa One More Time with Feeling (2016). Tiedämme, että päähenkilö kuoli ennen kuvausten alkua. Laulaja-kirjailija Nick Caven (s.1957) 15-vuotias poika Arthur tippui Brightonin rantakallioilta kesällä 2015. Caven ja…

Piikkejä koko ajan

Päivän Helsingin Sanomissa on laaja henkilöhaastattelu, jossa Satu Pihlaja puhuu tavoitteista ja aikaansaamisesta. 40-vuotias Pihlaja tekee väitöskirjaa, opiskelee kahta muuta tutkintoa, työskentelee psykoterapeuttina, laulaa rock-bändissä, joogaa ja tapaa ystäviään. Pian ilmestyy hänen esikoisteoksensa Aikaansaamisen taika – näin…

There She Goes, My Beautiful World Cup

Olen kahden viikon ajan kuunnellut ainoastaan Nick Cavea. Alan huolestua. Omistan paljon hänen tuotantoaan, sillä reilut kymmenen vuotta sitten olin fanaattinen. Finlandia-talon ”Mini Seeds” -keikka marraskuulta 2006 säilynee live-kokemusteni viiden kärjessä loppuun saakka. Ikimuistoisuuteen vaikuttavat…

2017 loppuu

Tammikuussa luin Kafkan päiväkirjoja. Joulukuussa luen Plathin päiväkirjoja. Siinä välissä luin Larkinin kirjeitä, koska hänen päiväkirjojaan ei ole saatavilla. Kirjavuoteni olennaisimmat asiat on nyt mainittu, mutta luettelen silti alle muutamia kalenterivuoden aikana ilmestyneitä teoksia. Aakkoselliseen…

Tarve hyvästellä

Morrisseyn hiljattain ilmestynyt Low in High School -pitkäsoitto ilahduttaa minua. Etenkin a-puolen kappaleita olen kuunnellut kahden viikon ajan intensiivisesti, tehnyt muistiinpanoja ja ihastellut. ”I Wish You Lonely” ja ”My Love, I’d Do Anything For You”…

Hyvä ihminen

The Fast Show, typerältä käännösnimeltään Ruuvit löysällä, on brittiläinen sketsisarja, jota esitettiin Suomessa 1990-luvun lopulla. Jakso jaksolta toistettujen ”scorchio”- ja ”suit you, sir” -hokemien sijaan haluan muistaa Ruuvit löysällä -sarjan hetkistä, joita ei alleviivattu. Eräässä…

Kirjoja saatavilla

Suru ei toimi ilmestyy reilun kahden kuukauden kuluttua. Teoksen esittely löytyy Siltalan kevätkatalogista. Myös aiemmat esseekirjani ovat olemassa, juuri ja juuri. Välinpitämättömyys (2016), Tapan sut (2014) ja Ozzyteksti (2013) löytyvät tuskin mistään kirjakaupasta, joten myyn…

31

”Olen ollut samassa kohtaa maapalloa kuin Kekkosen ruumis”, kirjoittaa Tommi Uschanov esseeteoksessaan Sininen tango (2017). Uschanov kertoo havahtuneensa tähän, kun presidentin kuoleman 30-vuotismuistoa kerrattiin syksyllä 2016 ja lehdessä oli ollut kuva ruumisautosta Suurkirkon edessä. Triviaalilta…

Sama taitava Petri

Vähäsarjan debyytti Vähäsarja (2015) on tärkeä ja aliarvostettu levy. Aluksi pidin vain hittisinglestä ”Herra on mun kanssa”, jota olen sivunnut täällä ja täällä. Tyrmäävän houkuttimen kannustamana jaksoin kuunnella ”Maissilintuja” riittävän usein. Alkoi upottaa, kuten myös…

Mansikkapaikka

Rob Sheffieldin teoksessa Dreaming the Beatles (2017) on kahdeksan sivun mittainen luku kappaleesta ”Strawberry Fields Forever” (1967). Olen kuunnellut ”Strawberry Fields Foreverin” yli kahdeksantuhatta kertaa ja lukenut vähintään kahdeksankymmentä sivullista kappaletta koskevaa analyysia ja mytologiaa….