Kypsä

 

Joose Keskitalo ilmoittaa Kirkko ja kaupunki -lehden haastattelussa olevansa kyllästynyt puhumaan kuolemasta. Aina siitä kysytään. Ehkä artisti on osasyyllinen, kun katalogista löytyvät ”Kuolleen miehen laulu”, ”Herra, opeta minua kuolemaan”, ”Haudan lepoon”, ”Kuuletko kun hautausmaa vetää käteen”, ”En lähde surussa” ja kymmenet muut. Keskitalo kokee laulavansa yhtä lailla kuolemaa edeltävästä ajasta:

 

Mutta on vaikea kuvitella, että jostakin lauluntekijästä sanottaisiin, että hän on laulanut elämästä jo viisitoista vuotta.

 

Olisiko Keskitalo ”kypsä” puhumaan kuolemasta? Ilmaukset ”olla kypsä” tai ”kypsyä” johonkin ovat suosikkejani suomen kielessä. Ne tuntuvat ymmärtävän kuinka vastenmielisestä adjektiivista ponnistavat. ”Kypsä” kuulostaa mustikan tai pahimmassa tapauksessa omenan kokoiselta kasvaimelta tai kalevalaiselta polkupyörämerkiltä. ”Kypsässä iässä siitetyillä on enemmän skitsofreniaa, autismikirjon häiriöitä ja lapsuusajan syöpiä”, kertoo päivän Helsingin Sanomat. Tammitynnyrissä ”kypsynyt” viini tai Pommac on joskus ollut iloisesti virtaavaa nestettä. Vankeus on kypsyttänyt.

 

Maajussi-Teija: Kypsässä iässä seksi on parasta.

 

Jätän linkkaamatta tuohon.

 

Esikoisteoksen kehuminen kypsäksi on kriitikon tapa antaa tekijälle kuoleman suudelma. Olet jo valmis, elät kirjasyksystä jouluun. Kypsä-sana on hyökkäävän ruma, jotta pitkän talven ja pidempien välikausien kansa ei unohtaisi hetkellisyyttä.

 

Keskitalon uusimman En lähde surussa -albumin nimikappaleessa kuoleva ihminen vertautuu kypsään viinimarjaan:

 

Myös minut talteen poimitaan

En lähde surussa, lähden ilolla

 

Onneksi Joose Keskitalo ei edelleenkään ole kypsä laulamaan kuolemasta. Mehukkaalle marjalle ei jäisi muuta tehtävää kuin ravinnoksi antautuminen. ”En lähde surussa” aiheuttaa näennäisestä levollisuudestaan huolimatta kirvelyä. Ilolla lähtemisen itsemurhakonnotaatiot törröttävät. Hautausmaa vetää käteen all night long.

 

Kriitikko Arttu Seppäsen mukaan Keskitalon laulujen suhde kuolemaan on vuosien varrella muuttunut. Havaitsen myös jatkuvuutta. Keskitalo ei koskaan alennu tekemään kuolemasta mystistä. Hänen taiteessaan ei lennellä ikuisuuksiin ajan taa tai flirttailla rock-henkisen viikatemiehen kanssa. Keskitalolainen kuolema on konkreettinen tapahtuma. ”Mene hautaan, haudan lepoon”, hän kehotti yksitoista vuotta sitten. Voi lähteä surussa tai ilolla mutta lähtee, se on varma.

 

Tätä peruskalliota Joose Keskitalo louhii toivottavasti vielä kauan. En aivan vielä kypsy.

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *