Itsensä malli

She’s
playing her game and you can hear them say:
She
is looking good, for beauty we will pay
Malli
on Kraftwerkin laulussa kauneudestaan tietoinen nainen, jota havittelevat
muutkin kuin aran runkkarin äänen saava minäkertoja. ”The Modelin” kohde tienaa
poseeraamalla katumainoksissa (she’s
posing for consumer products now and then
) ja raivaa lopulta tiensä muodin
huipulle. Näin käy, koska hänen viehättävyytensä on ymmärrettävää. Malli
kääntää massan katseet himoittuun suuntaan kuin kukkia ohjaava aurinko.
Kraftwerkin mekaaninen ilmaisu kuvaa yhtä mekaanista kauneusihannetta, jota
keskimääräinen länsimainen nainen tavoittelee ja valitettavan usein onnistuu.
Toisin kuin Kraftwerk, markkinoiden rummuttama hyvältä näyttäminen tylsistyttää.
Ideaali ja käytäntö lankeavat yhteen, kun alaikäiset mallikloonit parveilevat alusvaatemainoksen
edustalla ja pyrkivät Huippumalli haussa
-ohjelman kuvauksiin.
1800-luvulta
lähtien mallit ovat palvelleet vaate-, kosmetiikka- ja haluteollisuutta.
Sanalle ”malli” olisi kuitenkin mahdollista asettaa korkeampia standardeja.
Entä jos täydellinen malli onkin outo, niin kummallinen, että häntä on aluksi
vaikea katsoa? ”The Model” kuulosti julkaisuaikanaan (1978) huvittavan
futuristiselta, mutta muutaman vuoden kuluttua uusromanttiset synapopparit
toistivat sen temppuja parijonossa. ”The Model” onkin mallikkaampi malli kuin
kuvaamansa normipäiväunen kohde. Kraftwerk tavoitti ennenkuulumattomuuden, jota
oli pakko jäljitellä.
Malli
ei tee; malli on. Kraftwerkin
perusteellinen staattisuus sopii tähänkin, mutta saksalaisten sijaan jatkan
Quentin Crispistä (1908–1999), kenestä muustakaan. Luin hiljattain hänen
omaelämäkerrallisen läpimurtoteoksensa The
Naked Civil Servant
(1968), jossa Crisp sananmukaisesti ”näyttää mallia”.
Teos kuvaa meikkaavan ja korkokenkiä käyttävän rent boyn elämää 1930–40-luvun Lontoossa. Ripsiään värjäävää
naistakin paheksuttiin noina jälkiviktoriaanisina aikoina. Alati nokkelien
sanojensa mukaan Crisp oivalsi jo varhain, että hänen suurimmat lahjansa
liittyivät epäsuosittuna olemiseen. The
Naked Civil Servant
onkin syljetyksi ja pahoinpidellyksi tulemisen korkea
veisu. Naama ruhjottuna ja hauraat luut katkenneena – erityisesti silloin –
Quentin Crisp väittää olleensa oikeassa.
Tavanomaisuuden
edessä ei saa tehdä ensimmäistäkään myönnytystä. Crisp puhuu ”Jonesista”,
samasta enemmistötyperyksestä kuin Bob Dylan parhaassa kappaleessaan ”Ballad of a Thin Man” (1965):
Something
is happening and you don’t know what it is
Do you, Mr. Jones?
Dylanin
”Mr. Jones” jää henkisesti jälkeen, ei huomaa voimasuhteiden muuttuneen.
Quentin Crisp kohtelee vihollistaan rajummin. Jonesit, tuttavallisemmin
Korhoset ja Virtaset, hallinnoivat toiseuspelkoaan mukiloimalla Crispin punaiset
huulet turpeiksi, mutta keikari ei luovuta:
Never
keep up with the Joneses: drag them down to your level. It’s cheaper.
Quentin Crisp on Quentin
Crispin ainoa ihanne.
The Naked Civil Servant kulminoituu hetkeen, jolloin hän
jättää kaduilla huoraamisen ja ryhtyy alastonmalliksi. Teoksen nimikin viittaa
tähän – julkisissa taidekouluissa poseeranneesta Crispistä tuli omanlaisensa virkamies,
jonka palkkaa varten Jonesit maksoivat veroja. Eikä Quentin Crisp -nimellä
kulkeneesta lihallisesta mallikappaleesta voinut tulla muuta kuin malli.
Näin hän
kommentoi luonteenomaisinta pestiään:
If
I have any talent at all, it is not for doing but for being. In the humblest
way, this I was now given the opportunity to demonstrate.
Toisaalla
teoksessa Crisp ihmettelee, kuinka hänen “kaapinkokoinen” poikaystävänsä ei
kykene viettämään tekemisestä vapaata joutoaikaa. Crispille onnelliseen elämään
riittää hengittäminen, yksin, joskin mieluummin yleisön edessä. Hän vuodattaa
antipatiaansa myös taidetta kohtaan. Kirjoja kirjoittavat ja tauluja maalaavat
Crispin mukaan raukat, jotka uskaltavat nauttia elämästä vain filtterin
lävitse.
The Naked Civil Servant paljastaa tekijänsä
raukkamaisuuden. Olemisen taidetta kannattava alastonmalli-Crisp on ensiluokkainen
sanataiteilija. Hänen virkkeensä suorittavat koristeellista, usein koomista
nuorallatanssiaan. Ne vaativat itseään siteerattavan ja vastustaisivat
itsenäisinä hanskanläimäytyksinäkin tavallisuuden lakeja, saati sitten
kertautuessaan. The Naked Civil Servant
toimii kuin tekijänsä: se on kaunotaiteellinen malli, joka pitää
kunnia-asianaan viitata vain itseensä. Oikeutetut Oscar Wilde -vertaukset
tulevat ulkoa.
An autobiography is an obituary
in serial form
,
todetaan teoksen viimeisellä sivulla. The
Naked Civil Servant
, suvereeni muistokirjoitus, teki Lontoon kulttuuripiirien
tuntemasta Crispistä saarivaltakunnan virallisen kummajaisen. John
Hurtin tähdittämä televisiosovitus sinetöi kohtalon vuonna 1975.

Onkin
olennaista, että massat tuntevat ja tunnistavat Quentin Crispin.
The Naked Civil Servantin Penguin
Classics -painoksen esipuheessa Michael Holroyd lainaa The Guardianin haastattelua, jossa Crisp opettaa: The essence of style is to be predictable.
Jälleen: täytyy olla ennakoitava
ja tunnistettava, ei niinkään tehdä ennakoitavia asioita. Esseeteoksessaan How to Have a Life Style (1975) Crisp
paneutuu teemaan syvemmin, mutta The
Naked Civil Servantia
voi pitää ratkaisevimpana siirtona tekijänsä
elämänmittaisessa tyyliprojektissa. Teoksen täytyi menestyä. Jonesien tuli
lukea sitä käsittääkseen, mitä he eivät olleet eivätkä edelleenkään ole.
Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *