Syrjähyppy Amerikkaan

Kirjakaupassa
pyrin muistuttamaan itseäni: ei kannata ostaa teosta, jonka tulee lukemaan vain
kerran. Kirjastot ovat tätä varten. Lainakokeilujen perusteella kirjat saattavat
edetä ostopakkovaiheeseen, ja kykynsä osoittaneeseen teokseen sijoittaminen
palkitsee tulevaisuudessa. Varmoja valintoja olennaisempaakin on kohdistaa
kirjahankintansa kokoomateoksiin, joita ei ole tarkoitettu luettavaksi
järjestelmällisesti alusta loppuun. Jos esimerkiksi Joan Didionin
asiaproosatuotannon kattavan järkäleen We
Tell Ourselves Stories in Order to Live
lainaisi kirjastosta, iskisi turha
huoli kymmenien esseevalioiden pikalukemisesta ennen laina-ajan umpeutumista.
30 euroa hampaat irvessä sijoittanutta teos palvelee vuosikaudet.
Tänä
kesänä uskon tehneeni ainakin yhden Didion-sarjaan yltävän hankinnan, kun
uskalsin puolen vuoden harkinnan päätteeksi investoida Michael Bracewellin
taide-esseevalikoimaan The Space Between.
Muutamat kokoelman teksteistä voi lukea verkkoversioina esimerkiksi frieze-lehden kattavasta arkistosta,
johon linkkasin myös taannoisessa Bracewell-hehkutuksessani.
Senttiäkään
en hukannut, vaikka materiaali onkin osin tuttua. Pop-kulttuurin, elokuvan ja
kirjallisuuden lävistämät kuvataidetutkielmat lavenevat hitaan lukemisen
keitaiksi, joita tyylikäs taitto ja Bracewellin itsensä valitsemat kuvitukset
täydentävät. The Space Between on
takuulla hienoimpia omistamiani esineitä
– vaikkei tämä olekaan paljon sanottu.
Richard Hamilton, Bryan Ferry,
Gilbert & George, Bridget Riley, E. M. Forster…
Bracewellin spektri on näissä(kin)
teksteissä lamauttavan laaja – ja brittiläinen. Andy Warhol paljastuu ainoaksi
yhdysvaltalaiseksi taiteilijaksi, jota kohtaan Bracewell osoittaa toistuvaa
kiinnostusta. Ilkeämieliset saattavat pitää hänen kotimaakeskeisyyttään
heikkoutena. Assosiaatioketjut yltyvät brittiläisittäin hurjiksi, mutta paikoin
Bracewellin lukija todella joutuu ihmettelemään, eikö USA:sta tai
manner-Euroopasta löytyisi yhtä lailla tärkeitä viitepisteitä.
Poikkeus
ei vahvista sääntöä. Poikkeus pikemminkin tuhoaa säännön tai osoittaa, että
sääntö oli alkujaankin kuvitteellinen. Michael Bracewell lienee Britannian
brittiläisin asiaprosaisti, mikä ei estä häntä kirjoittamasta briljanttia
esseetä 1960-luvun lopun yhdysvaltalaisesta populaarikulttuuri-ilmastosta.
The Outer Limits of Softcore: How a Paradise was Lost
on the Frontiers of Country Rock
(2007) palaa saarivaltakuntaan
ainoastaan lyhyessä Philip Larkin -viittauksessaan.
Muuten Bracewell keskittyy
erääseen Atlantin takaisen nuorisokulttuurin kiinnostavimmista käännekohdista: hippikulttuurin
mädäntymisvaiheeseen, jolloin vapaan
rakkauden ihanteet polkeutuivat Helvetin enkelien ja Saatanan kirkon jalkoihin.
The Outer Limits of Softcore nousee muutaman lukukerran
perusteella hippirappiokuvausten eliittiin Gary Valentine Lachmanin Tajunnan alkemistien, Michel
Houellebecqin Alkeishiukkasten sekä
edellä mainitun Joan Didionin Slouching Towards
Bethlehemin
rinnalle. Essee on alkujaan kirjoitettu käsitetaiteilija Jamie
Shovlinin kirjajulkaisuun A Dream
Deferred
, jonka pääasiallisen sisällön muodostavat Shovlinin soft rock
-kansikuvituksia hyödyntävät taideteokset. Bracewellin The Space Betweeniin valitsemassa valokuvassa Shovlin on sitonut
jättimäisen betonimurikan roikkumaan Tim Buckleyn Starsailor-albumia pyörittävän LP-soittimen ylle. Viritelmän
taustalla näkyy suurennos The Eaglesin Hotel
Californian
kannesta.
Shovlinin
teos luo akuutin uhkan tuntua. Bracewell kertoo, mistä pelko syntyy, mutta
jättää Shovlinin työt analysoimatta ja keskittyy tsiljoona kertaa tutumpaan ”Hotel
Californiaan”, tuohon country-vaikutteisen soft rockin monoliittiin. Ratkaisu
on ovela. The Outer Limits of Softcoresta
muotoutuu Shovlin-kommentaari, joka ei kommentoi Shovlinia vaan luo
sanataidetta hänen rinnallaan, antaa murikan olomuodon ottaneelle Damokleen
miekalle moninkertaisen painoarvon:
With
its drowsily calypso, seemingly feel-good guitar lines juxtaposed against a
deceptively laid-back lyric, ”Hotel California” was on first listening barely
identifiable as a semi-ironical account of personal, national and spiritual
dereliction.
Eihän
“Hotel Californian” kepeän pelottavuuden huomaamiseen tarvittaisi Michael
Bracewellia. The Eaglesin solisti Don Henley laulaa kimakalla äänellään aavikon
keskeltä löytyvästä hotellista, jossa juodaan vaaleanpunaista shampanjaa,
vilkuillaan sisäkaton peilejä ja yritetään puukottaa ”petoa”.
Vastaanottovirkailijan
loppuhuomautus sinetöi tuomion: You can
check out any time you like but you can never leave
.
Don
Henley on painottanut haastatteluissa, että “Hotel California” tulee tulkita
hedonismin ja tähteyden rinnalla kulkevan ahneuden allegoriaksi. Epäilen,
etteivät miljoonat The Eagles -hitin ostajat ole huomanneet tätä. Hotelliin
kutsuvaa kertosäettä on kiva lallatella, ja lopuksi tarjoillaan perusteellinen
kitarasoolo.
Avautuu
ristiriita, jonka riittävän laajakatseiseen tulkintaan tarvitaan kuin
tarvitaankin Michael Bracewellia. Brittisnobi lehahtaa preerialle kertomaan,
että ”Hotel Californian” voi nähdä musertuneen hippiutopian jälkeisen tyhjiön
täyttäneen pehmorockin kulminaatiopisteenä ja hautakirjoituksena. Bracewellin
mukaan Foreignerin, Hall & Oatesin, Chicagon ja The Eaglesin kaltaisten
korostetun rentojen jenkkiyhtyeiden 1970-lukulaisessa suosiossa on kansallisen
trauman parantelun henkeä. 1960-luvun lopulla pimeyden voimat olivat päässeet
liian perusteellisesti valloilleen. Verta vuodatettiin Vietnamin viidakon
lisäksi Kent Staten kampuksella ja Sharon Taten makuuhuoneessa. Tarvittiin
uutta aamua, tuhoutuneen unelman jälkeistä anti-unelmaa, josta Bracewell
käyttää nimitystä new era of American
young middle-aged domesticity
.
The
Eaglesin fiktiivisen hotellin asukit tökkivät ”petoa” veitsillään
mutta eivät saa pahaa hengiltä. Sitä ei voisikaan tappaa. Lempeä sydänmaarock
saattaa toimia hetkellisenä laastarina, mutta Bracewellin mukaan ”Hotel
Californian” pedossa sykkii ikiaikaista amerikkalaista demonisuutta – samaa
voimaa kuin Alfred Hitchcockin Psykon
Norman Batesissa tai David Lynchin Twin
Peaksin
Bobissa.
1960-luvun
hipit onnistuivat hölmöllä valoisuudellaan vapauttamaan paljon pimeyttä, joka
on muinakin aikoina odotellut lähtökuopissaan. Bracewell rinnastaa ”Hotel
Californian” oirehdinnan erääseen kaksi vuosikymmentä varhaisempaan
pop-hotelliin, jota Elvis Presleyn läpimurtosingle ”Heartbreak Hotel” (1956)
kuvaa. Kuten olettaa saattaa, Bracewell näkee ”Heartbreak Hotelissa” enemmän,
kuin olettaa saattoi. Olen itsenäisestikin osannut kuunnella tätä Elviksen
parhaimpiin lukeutuvaa kappaletta bluesin parodiaksi yltyvänä
sydänsurukuvauksena, mutta Bracewellin vihjaama kulttuurinen pohjavire on
totisesti jäänyt havaitsematta:
The
song seems to articulate an ancient, sleepless neurasthenia within the heart of
America’s mythic identity.
Elvis
voihkii kosmista, gootahtavaa yksinäisyyttä, jollaista möyrii Yhdysvaltain
kollektiivisen alitajunnan pohjakerroksissa. ”Lonely Streetillä” sijaitsevasta
hotellista hahmottuu Bracewellin rinnastuksen myötä lähes yhtä karmiva paikka
kuin Batesin motellista tai Twin Peaksin Black Lodgesta, mitä voi pitää suurena
saavutuksena.
Sellainenhan The Outer Limits of Softcore on. Poikkeavasta USA-kontekstistaan
huolimatta sitä voi myös pitää tyyppiesimerkkinä Michael Bracewellin kyvystä
outouttaa tuttua. Samalla hän tutustuttaa outoon, sillä ennen esseen lukemista
en ollut kuullutkaan Jamie Shovlinista, jonka tuotantoon ja taiteenfilosofiaan
sietäisi perehtyä.

PS: Vajailla hakutaidoillani en onnistu löytämään verkkoversiota The Outer Limits… –esseestä. Myös The Space Betweenin tavoittaminen
kirjastosta saattaa olla hankalaa. Harkitkaa puoli vuotta ja hankkikaa esine.
Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *