Ei lääkettä
Parillisen vuoden syksy tarkoittaa suomalaisessa kirjallisuudessa sitä, että Juha Seppälältä ilmestyy romaani. Elän sykliä reaaliajassa vasta kolmatta kertaa. Mr. Smith (2012) oli ensimmäinen Seppälän teos, jota odotin. Olin hiukan aiemmin tarttunut ystäväni suosituksesta Paholaisen haarukkaan (2008), jota pidän edelleen Seppälän tuotannon huippuna Mitä sähkö on? -novellikokoelman ja muutamien haastattelulausuntojen ohella. Kyllä, Seppälän haastattelut – joita ilmestyy kuuden vuoden jälkeen – ovat klassikkokamaa. Riitta Kylänpää on tehnyt toistaiseksi parhaimman lukemistani Suomen Kuvalehteen vuonna 2008. Jos tahti pysyy samana, Seppälä puhuu seuraavan kerran neljän vuoden kuluttua. Kai kulttuuritoimittajat jo kilpailevat kunniasta.
Seppälän uusin teos Kuoppakaupunki (2016) on Johannes Ekholmin Rakkaus niinkun ohella vuoden merkittävin kotimainen romaani. En aio referoida Kuoppakaupungin juonta, sillä se on tuoteselostajien, anteeksi, kriitikoiden hommaa. Seppälä on suvereeni kertoja, monessa aikatasossa ja näkökulmassa, mutta en lue häntä romaaniteknisen briljanssin vuoksi. Luen, koska Seppälä lyö vatsaan, joskus myös kasvoihin.
En liioittele. Juha Seppälä kykenee muotoilemaan elämän ratkaisevia kysymyksiä tylysti mutta kovistelematta eli olematta mikään Ellis tai edes Sartre. Hän menee, kuten sanotaan, ”ihon alle” viiltämällä haavan ja pakottamalla lukijan seuraamaan toimitusta. Seppälä on erityisesti 2000-luvun tuotannossaan ottanut tehtäväkseen näyttää, kuinka mätiä ja avuttomia olemme. Kuoppakaupunki avautuu yhtä toivottomaksi ja osuvaksi diagnoosiksi nk. ajastamme kuin edeltäjänsäkin. Se, onko teos ”parempi” vai ”huonompi” kuin Mr. Smith tai Routavuosi, tuntuu triviaalilta kysymykseltä.
Kuoppakaupungin toinen päähenkilö Marle tekee prostituoidun töitä. Marlen analyysit asiakkaidensa ihmistyypeistä ovat riemukkaita ja antavat Seppälälle tilaisuuden päästellä vapaasti. Verottajan eritteet haisevat kitkerältä, ja:
Saatuaan haluamansa se lähti verottamaan ihmisiä. Pakkoneuroottinen suorittaja. Yritellyt triathlonia, puolimaratonia ja maratonia. Sykemittari, ehdottomasti. Pyöräillyt, yksin ja ryhmässä, piukeissa trikoissa, perse pystyssä, merkkikypärän viiva miehekkäästi silmillä. (s. 173)
Teoksen toinen päähenkilö kirjoittaa historiallisia romaaneja. Hän pyrkii olemaan antamatta teoksiinsa mitään itsestään eli toimimaan toisin kuin vakavat kirjailijat. Tietenkin romaanihenkilön romaanikirjailijuus velvoittaa Seppälää käsittelemään kirjallisuutta lieveilmiöineen. Näkymät eivät ole valoisia, kun kirpputorilta löytyy laatuteoksia parikymmenellä sentillä:
Mutta tämähän oli sitä, ajan kelaamista taaksepäin, Hobartin fraasin toteutumista: kirjoja hävitettiin, ihmisiä taannutettiin, tyhmistettiin, heidän älykkyysosamääränsä oli tutkitusti laskussa, kulttuurigeenien määrä vähenemään päin. (Missään ei näkynyt merkkejä irlantilaisista munkeista, jotka yrittivät säilyttää kielen, tiedon ja kulttuurin varhaiskeskiajan barbarian paineessa.) Heitä oltiin kehittämässä liittymä- ja sovelluspäätteiden orjiksi, osallistuviksi sivustakatsojiksi, yhteisöllisesti eristetyksi kakkosruudun karjaksi, heitä johdatettiin uusin tehokkain välinein kivikauteen. (s. 203)
Kuten todettua: Seppälä diagnosoi. Lääkkeitä hän ei alennu tarjoamaan. Kuoppakaupunki on sellaisen irlantilaismunkin työtä, joka ei enää usko voittavansa taistelua. Nyky-Seppälä on lohduton olosuhteiden pakosta. Onnellisempi katsantokanta kelpaisi kyllä, mutta todellisuus ei tarjoa edellytyksiä. Seppälä ei ole romanttinen vaan piinallisen realistinen synkkyydessään.
Saarnatessaan Seppälä kirjoittaa parhaiten. Kuoppakaupungissa liikkuu ”Saarnaaja”, mikä tuntuu tekijän ykkösmoodin turhalta alleviivaukselta. Ymmärrämme muutenkin hiljentyä penkkiin. Siteeraan vielä kerran ja lopetan. Lukekaa Kuoppakaupunki ja voikaa pahoin. Ja huomatkaa marraskuussa, kuinka Juha Seppälä ei poseeraa Finlandia-ehdokkaiden joukossa vaikka tulisi valituksi.
Me olemme sisimmässämme pelokkaita ja epävarmoja, koska meidän valtamme omaan elämäämme on hento kuin edustuksellinen demokratia. Merkittävä osa ajastamme kuluu sen tietoisuuden peittämiseen, että meille voi tapahtua mitä tahansa tai että me voimme tehdä jotain mitä meidän on vaikea ymmärtää. Voimme unohtaa sen pitkiksi ajoiksi, elää kuin voisimme kaikkeen varautumalla ja paksua nahkaa kasvattamalla selviytyä mistä tahansa, kuvitella olevamme turvassa, mutta vaistoamme tuon kaiken. Me emme usko kuolemaan. Tiedämme kliimaksin hetkelläkin sen että kaikella on hintansa, että lopulta suusta tulee surkeaa vikinää. (s. 241)