Anu Koivunen: Historian käytöt ja väärinkäytöt

Tarvitsemme paluuta pian 100-vuotiaan Suomen syntymisen aikaan, jolloin työn ja pääoman välillä oli liitto, kirjoitti liikenne- ja viestintäministeri Anne Berner blogissaan ja herätti niin hämmennystä kuin hilpeyttäkin. Onko ministeri unohtanut, että Suomessa käytiin sisällissota, jossa kuoli 37 000 ihmistä?
Ei varmaankaan ole, mutta kunnianhimoisena poliitikkona Berner hakee historiasta pontta – tai kuten markkinointikielellä nykyisin sanotaan, tarinaa – ideologiansa ja konkreettisen poliittisen ohjelmansa perusteluiksi. Hän on juuri esittänyt valtion teiden, raiteiden ja vesiväylien yhtiöittämistä, ja toukokuussa on luvassa lisää valtion omistajuutta koskevia linjauksia.

Kiinnostavaa kyllä, juuri hallituksen selkeimmin ei-poliitikoksi profiloitunut ministeri harjoittaa kirkkaimmin klassista poliittista hyvettä: reformien paitsi käytännöllistä myös periaatteellista perustelua.
Tulevaisuutta koskevien esitysten perusteluiksi Berner esittää menneisyystulkintaa, jonka mukaan ”Suomen
teollistumisen ja hyvinvointiyhteiskunnan kasvu” ei suinkaan ole tulosta valtion toiminnasta, poliittisista kompromisseista tai työmarkkinaosapuolten neuvotteluista.
Berner tarjoaa kolmikannan historiallista merkitystä korostavan tarinan vaihtoehdoksi omistajuuden kertomusta. Sen merkkipaaluksi hän nostaa 1912 perustetun Kotimaisen työn liiton, jonka teollisuudenharjoittajat, käsityöläiset, kansanvalistajat ja taiteilijat perustivat ”teollisuuden ja valistuksen liittona”.
Radio Helsingin haastattelussa (19.4.) Berner kuvasi yrittäjät nykyajan torppareiksi eli vuokraviljelijöiksi ja vuoden 1918 torpparilain Maalaisliiton historialliseksi pyrkimykseksi vahvistaa omistajuutta.
”Sieltä vanhoista juurista ja ajattelusta pitäisi pystyä kantamaan se tarina siihen tämän päivän omistajuuteen,” Berner selitti ja kertoi samalla itsensä osaksi sekä keskustalaista historiaa että tuon kaivatun voiman kantajaksi.

Bernerin historiakuvasta ei ole kaatamaan patsaita, mutta se osoittaa havainnollisesti, miten historian omistamisesta – siitä, mikä on olennaista, mitä on tapahtunut, ketkä ovat olleet mukana, miten ja miksi – käydään jatkuvia kamppailuja. Usein niissä törmäävät tutkimustieto, populaari historiatietoisuus ja historiaan kohdistuvat halut etsiä esikuvia, selittää nykyisyyttä ja ohjata tulevaa.
Sodat ovat monen Euroopan maan historiapoliittisten intohimojen kohde, mutta Suomessa muistikamppailua käydään myös 1970-luvusta. Kerrotaanko se Kekkoslovakian, suomettumisen ja ankean tv-tarjonnan ajaksi vai tulevaisuuteen uskovien reformien vuosikymmeneksi, jolloin käynnistettiin peruskoulu-uudistus ja säädettiin lait opintotuesta, kunnallisesta päivähoidosta, kansanterveydestä, vuosilomasta ja kuluttajansuojasta? Tutkijoiden sekä–että-vastaus ei tyydytä menneisyydellä politikoivia.

Historiapolitikoinnista joutuu kuitenkin tilille. Ruotsin kokoomuspuolue kirjasi 2011 uuteen periaateohjelmaansa, että puolue olisi ponnistellut aktiivisesti yleisen äänioikeuden puolesta ja apartheidia vastaan. Tosiasiassa kokoomuspuolue, vaikka se nykyimagoon huonosti sopiikin, vastusti aikanaan niin äänioikeuden laajentamista kuin Etelä-Afrikan rotuerottelun boikotoimistakin.
Valikoivaa historian tulkintaa edustavat myös ne kriitikot, jotka väittävät, ettei valtion omaisuuden yhtiöittämisestä olisi keskusteltu ennen vaaleja. Ei varmaankaan tarpeeksi, mutta Oy Infra Ab löytyy paitsi vaaliohjelmasta myös edellisen hallituksen ja SDP:n keskusteluista.