Paikalla, mutta ei läsnä

Havahduin puistossa. Luin työmeiliä kännykästä, mistä syystä en huomannut, että 11-kuukautinen poikani oli jo lopen kyllästynyt keinumaan ja odotti kädet ylhäällä isän nostavan pois keinusta. Häveten panin kännykän taskuun ja vilkaisin, ettei kukaan nähnyt. Ei nähnyt. Sillä jokaista puistossa leikkivää lasta kohden istui aikuinen penkillä ja näpräsi puhelinta.

Mietin, kuinka usein olen täysin läsnä ihmisille. Myönnän, että kun töissä joku tulee luokseni, otan aina vastaan, mutta jatkan helposti samalla ainakin osittain meilien vilkuilemista, tai mitä ikinä olinkaan tekemässä. Puhelimessa puhuessani usein surffaan netissä samaan aikaan. Joku voisi valehdella tämän olevan tehokkuutta. Tosiasiassa se on vain huonoa käytöstä.

Muistan itse, miltä tuntui vetää kovalla työllä aikaansaatua workshopia, kun eräs osanottajista kirjoitti samaan aikaan meilejä. Kysyin piruillakseni, että onhan meidän muiden ok jatkaa workshopia, ettei vaan häiritä hänen muita töitään? Hämmentyneenä hän nosti päänsä ja yritti kommentoida jotain workshopin aiempaan aiheeseen, samalla osoittaen, ettei ollut huomautuksestanikaan kuullut muuta kuin nimensä.

Tunnistan myös poissaolevuuteni, kun joku asia vaivaa minua. Järki sanoo, että menneisyyden voivottelu ja tulevaisuudesta huolehtiminen ovat turhaa, mutta silti niistä joskus kasvaa siinä hetkessä kaiken ajan ja energian vievä olotila. Asiat muuttuvatkin isoiksi tai pieniksi ihmisten päässä, ei tässä hetkessä. Sen sijaan ainoa hetki, jossa voi nauttia tai tuntea mielihyvää, on juuri nyt.

Läsnäolon evoluutiossa huolia ja voivottelua on ollut aina. Mutta jotenkin tuntuu, että modernit tavat ovat nyt viemässä viimeisiäkin omia hetkiämme. Muistan lapsuudestani vielä, kun isoisän kanssa sohvalla jutellessa tunsin jopa naaman piirteistä kuinka molemmat eläytyivät tilanteeseen. Toisaalta muistan myös, kun televisio hankittiin myös keittiöön, jotta ruokaillessa ei jalkapallo-ottelusta jää mitään väliin. Enää ei taida arjessani olla tilannetta, ettei televisio olisi taustalla kohisemassa. Siihen päälle vielä kännykkä ja sosiaalinen media, ja keskustelusta on tullut vain sivujuonne kaikelle muulle samanaikaiselle tekemiselle.

Ennen oli vain mennyt, tuleva ja tämä hetki. Nykyään olemme näiden lisäksi siirtyneet elämään myös kahta maailmaa samanaikaisesti. Kun Ruotsi teki ratkaisevan maalin jalkapallon nuorten EM-finaalissa, tv-kuvassa näyttää hullaantunut ruotsalaisten fanikatsomo repeävän liitoksistaan. Kun katsoo tarkemmin, sinikeltaisesta massasta joka kolmas tuntuu juhlimisen sijasta kuvaavan tilannetta tai itseään puhelimella. Nauttimisen ohella yhtä tärkeää on siitä kertominen jossain muualla. Facebookit, Twitterit ja Instagramit laulavat todisteena muualle ja muussakin ajassa, että jotain on tapahtunut. Moni nykyinen tapa kommunikoida valitettavasti rohkaisee elämään samaan aikaan jossain toisessa maailmassa kuin siinä, missä juuri sillä hetkellä itse on.

Läsnäolon viimeiset mohikaanit löytyvät kuitenkin niistä samoista puistoista. Pienen lapsen elämä on onnellisempaa kuin meidän, jotka osaisimme ja voisimme tehdä paljon enemmän. Pulun tuijottaminen on kaikki mitä tarvitaan. Siinä hetkessä ei ole stressiä, huolta tai mitään muuta. Eikä todellakaan ole kiirettä ottamaan kuvaa kameralle Facebookia varten.

Ehkä aikuisiltakin pitäisi lastenpuistoista kieltää kännykät. Ja kotona pitäisi olla kotona, eikä puolittain työmeileissä. Ja jokaisen kannattaisi yrittää olla enemmän pikkulapsi. Olla läsnä.