Vetävää apatiaa etsimässä

Joskus aamusivuilla lähtevät kirjoittumaan auki yksittäiset kysymykset luovasta työstä. Vähän niin kuin verkkosivujen alakulmaan ponnahtavissa chättipalvelussa – hei, kuinka voin auttaa?

Tänään minulla olisi kysymys. Miten kirjoitetaan vetävä apatia?

Sanotaan, että kirjoittaminen, erityisesti lavalle kirjoittaminen, on risteävien tahtojen taidelaji. Joo, tajuan, on mielenkiintoista katsoa, kun ihmiset toistensa lomassa pyrkivät täysin vastakkaisiin päämääriin. Mutta mitäs sitten, kun koko ideana on kirjoittaa tahdottomuudesta?

Siitä, kun päivät kuluvat kenenkään niihin puuttumatta, jalat kulkevat ja suu puhuu, eikä koko jutulla ole mitään tekemistä sen kanssa, jonka jalat ja suu ne ovat? Mitä jos haluaakin sanoa, että tahto on etuoikeus?

Ehkä sellaista ei pitäisi sanoa, jos aikoo olla vetävä. Mutta kun haluan sanoa niin!

Omapäisyys on ongelmallista, kun samaan aikaan haluaisi viisaampiaan kuuntelemalla kasvaa kirjoittajana. Siinäpä risteäviä tahtoja yhden ihmisen tarpeiksi! Onneksi on sanottu niinkin, että kirjailijoita tulee niistä, joiden kouluttamisessa epäonnistutaan. Ja onneksi minulla on ollut niin huikeita kouluttajia, että epäonnistuneenkin koulutustyön pitäisi kantaa hedelmää.

Julia Cameron on kehottanut kirjoittajia esittämään maailmankaikkeudelle suoria kysymyksiä työstään. Nyt olen omani esittänyt, maailmankaikkeudelle tai ainakin blogosfäärille. Että siitä vetävästä apatiasta… anyone?

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *

Urailta – leikkiä kaaoksessa

Tänä aamuna työpäivään valmistautuessani tulin ajatelleeksi minun ja Tanjan viimevuotista urailtaa. Start upin rekisteröimisen sijaan se päättyi snägärille klo 3.05. Mutta ehkä urailta toimi jotenkin taannehtivasti, sillä nyt muutamaa kuukautta myöhemmin olemme molemmat juuri siellä, missä halusimme olla.

Meillä oli aivan erilaiset lähtötilanteet mutta sama pyrkimys – löytää uutta, omia vahvuuksia hyödyntävää, mielekästä ja tarpeellista työtä elinkelpoisella palkalla. Kun tämä sattui puheeksi, sovimme uraillasta.

Tapasimme kahvilassa. Meillä oli värikkäitä tusseja niin kuin koulun ryhmätehtävissä ja koko juttu tuntui leikiltä, samanlaiselta kuin vaikka kasiluokan kivinilkkaesitelmä. Kun aihe on painava, käsittelyn on oltava kevyttä – pätee myös kirjallisuudessa, toim. huom.

Valitsimme listasta vahvuuksia ensin itsellemme ja sitten toisillemme. Sitten googletimme vuoron perään toinen toistaan utooppisempia opintoaloja, koska Tanjalla on jo yksi järkevä ammatti ja minulla ei todellakaan tule koskaan olemaan. Loppuillasta panimme tussit pois, joimme punaviiniä ja unohdimme, että illan oli ollut tarkoitus ratkaista molempien loppuelämän suunta. Mutta ratkaisi se sittenkin, sillä töitä löytyi, vieläpä juuri niitä töitä, joita kumpikin oli tahollaan halunnut.

Nyt haluan jakaa uraillan konseptin, koska se selvästi toimii!

Tavoite: Selvittää, mikä tässä maailmassa on tavoittelemisen arvoista ja miten se saavutetaan.

Toteutus: Kahvila, jossa verkkoyhteys. Punaviiniä vasta kun kaikkien oppilaitosten hakuinfot ovat sulkeutuneet.

Välineet: Esimerkiksi Lauri Järvilehdon Upeaa työtä -kirjan harjoitteet, joissa mm. tehdään kutsumuskartta ja kirjoitetaan tulevaisuuden itselle kirje niistä askelista, jotka menestykseen vaadittiin.

Lieveilmiöt: Urailta saattaa päättyä Yes we can -tatuointien ottamiseen, siihen on hyvä varautua.

Opetus: Älä luovu unelmista, mutta anna unelmille tilaa joustaa. Siinä – ja kaikessa – auttaa, jos jaksaa olla utelias elämälle.

Lopputulos: Urailta ei liene ratkaisu rakenteelliseen työttömyyteen. Rakenteelliseen apatiaan ehkä. Ainakin jos sen ottaa sellaisena kuin se on: leikkinä työelämän murroksen jättämässä kaaoksessa.

 

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *