Aamusivullinen
Aamusivullinen

Hobitti suon laidalla eli ajatuksia vanhemmuudesta

Aamusivujen aika. Istun koneen ääreen, aurinko on muka noussut, mutta ei sitä mistään huomaa.

Haluaisin teeskennellä, etteivät ajatukset pyöri lähestyvässä perhetapahtumassa, koska perhetapahtumat (lähinnä omani) tuntuvat jotenkin banaaleilta.

Ymmärrän, ettei niin kuulu sanoa – ettei niin kuulu ajatella. Mutta mitä muutakaan voisin? Kuva, jonka olen yleisen keskustelun perusteella nyt alkamaisillaan olevasta elämäntyylistäni muodostanut, on karmea. Keskusteluissa lässytetään, unohdetaan verbit, puhutaan lapsiperhepassiivissa ja keksitään kaikenlaisia hirvittäviä hellittelysanoja normaaleille ruumiintoiminnoille. Oma tyyli olla vanhempi on paras, muut ovat kaikki idiootteja. Ja siis mikä ihmeen yhteiskunta, politiikka tai filosofia? Johtopäätös: lisääntyminen on väistämätön lobotomia?

Mikäli mahdollista, oma kokemukseni on vain vahvistanut käsitystä, josta käsittääkseni on tieteellistä tutkimustakin – pienen vauvan kanssa ja jo sitä odottaessa hoivaajan voimavarat kerta kaikkiaan tarvitaan muualla kuin aiemmin. Muu maailma sumenee, ja sen on sumennuttava, kun on ryhtymässä jonkun täysin avuttoman koko maailmaksi. Siihen kai minunkin on alistuttava.

Ja sittenkin: harvoin olen ollut yhtä henkilökohtaisesti yhtä yhteiskunnallisesti merkittävän aiheen äärellä. Juuri silloin pitäisi omaa elämää pystyä katsomaan kauempaa kuin kehdon reunalta: kuka minun oletetaan nyt olevan ja miksi ja mikä osa tästä kaikesta on biologiaa ja mikä rakenteita?

Tulevana vanhempana sitä seisoo kuin hobitti suon laidalla. Jos on elänyt tarpeeksi kauan, tietää jo muista suonylityksistään, että kohta upottaa ja perkeleesti, ja kaikenlaiset henget huutelevat silmäkkeistä: täysimetys neljään ikävuoteen!, miten niin ei perhepetiä?, mitä, ovatko nuo vieläkin raskauskiloja?

Ja silloinkin – silloin enemmän kuin koskaan – on hämmentyneessä tilassaan valittava varmasti oikeat askelmerkit tuntemattomalla suolla ja syljettävä kaikkiin suonsilmäkkeisiin.

Nykyään ajattelen, että olen varmaan ollut yksi suonsilmäkkeistä itsekin, se josta huudetaan perheellistyneille ystäville että mitä sulle oikeen tapahtui, mikset oo enää niin kuin ennen, mikset oo mua varten?

Tämä kaikki pyörii päässäni mylläkkänä aamun hitaassa kajossa – oikeudet, velvollisuudet, vaipparoskikset, vanhat synnit, keskustelupalstojen kasvottomat äänet. En tiedä mihin muut käyttävät äitiyslomansa, varmaankin johonkin hiukan tuottavampaan.

Olen minäkin ravannut huonekalu-, elektroniikka- ja lastentarvikeliikkeissä niin kuin tiine sopuli pesänrakennusvietin ja alennusmyyntien aiheuttamassa mielenhäiriössä. Viikonloppuna eräs nuoremman puoleinen kaupparatsu tarjosi minulle tuolia kesken sopimusneuvottelujen, kun “emännällä näyttää olevan pullat uunissa”. Siinä oli kaikki verityön ainekset käsillä, mutta sitten päätin vain somasti kiittäen hyväksyä tarjouksen: jalkoja pakottikin jo niin hitokseen.

Ja kuitenkin; kaiken päällä jauhaa loputon reflektiokoneisto, joka yrittää saada tolkkua siitä, mitä on tapahtumassa. Sen koneiston ääniä ei lobotomiakaan ole onnistunut vaientamaan.

Jos lapsi on yhteinen, voiko lobotomiakin olla? Ja jos ei, mitä on mennyt vikaan?

Minkä osan minusta saan pitää, mistä pitää luopua? Mistä voisin luopua iloiten?

Mikä osa totunnaisista tavoista järjestää perhe-elämä liittyy lapsen parhaaseen, mikä pelkkiin rakenteisiin ja uskomuksiin?

Kuka saa määritellä, mitä on hyvä vanhemmuus?

Ja ennen kaikkea: minkäköhän ”terveen järjen” perusteella tällaisia asioita voisi lähteä lähestymään? Hyvät keskustelupalstalaiset, te, joilla tuntuu olevan tästä hyvin varmoja käsityksiä, tulkaa kertomaan se minulle!

Tästä eteenpäin kysyn joka postauksessa: miten hyvä jumala te muut olette tehneet tämän ennen minua?

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Vuosi käsissä

Viime vuonna tähän aikaan tein suuria lupauksia. Lupasin elää käsin kosketeltavampaa elämää. Kun aloin kirjoittaa tätä tekstiä, siis kymmenen sekuntia sitten, ajattelin vielä, että olin kaikin tavoin epäonnistunut. Mutta sitten ajatus lehahti kuin lintu oksalta:…

Hyvää joulua, toivoo Aamusivullinen ja sen äiti!

Joulukortit ne on outo juttu, tiedättekös? Olen 33 ja toistaiseksi nimeni on aina ollut lapsen oikeudella äitini kirjoittamissa, maksamissa ja lähettämissä joulukorteissa. Mainitsinko, että olen 33? Ennen ajattelin, että voin ehkä siirtää nimeni omaan korttiin sitten…

Oodi kirjastolle

Eräässä esseessään Siri Hustvedt kirjoittaa kirjastosta. Siitä ensimmäisestä typerästä pienestä lähikirjastosta, jossa oli 70-luvun sisustusratkaisut ja todennäköinen homevaurio, ja joka oli taivas maan päällä – tai sellaiseksi minä sen Hustvedtinkin kirjaston kuvittelin, Olarin kirjastoksi. Hämmästyin…

Aukko CV:ssä – vai portti merkitykselliseen elämään?

Joskus aamuisin muistan ajatella sitä: lähestyvää äitiyslomaa. Se ei tule olemaan loma missään niistä merkityksistä joissa olen loman aiemmin tuntenut, mutta se on saanut minut pohtimaan työstä irtautumisen merkitystä. Olen ajatellut niitä aikoja elämässäni, kun…

Taajuuksia

On taajuuksia, ei vain radioliikenteessä vaan minussa. Muistin sen, kun yhtenä pimeänä iltana kävelin kotiin töistä eikä kukaan vastannut kun soitin. Epävarmasti, pitkästä aikaa, päädyin sen sijaan avaamaan musiikkisovelluksen. En enää muistanut, mihin musiikkia käytetään,…

V A U V A

Olen lykännyt tätä. Ajatusta. Kirjaimia. Mutta nyt kun marraskuu tulee sisään ikkunasta eikä pyydä minulta mitään, voin ehkä vihdoin kirjoittaa sen. V A U V A Tai siis… Meistä tulee… Meille tulee… You know, vauva….

Kuka korvaisi merkityksen?

Tänään ei ole luova päivä. Sen näkee peilistä ja kuulee vesihanan korinasta. Minusta ja viikunasta tippuu kilvan lehtiä keittiönpöydälle. No, elämä on luopumista. Onneksi pystyn sentään vielä jakamaan sisältöjä, vaikken tuottamaan pystyisikään. Nyt on nimittäin…

Varaslähtö lukujouluun eli kolme vinkkiä kirjanystävälle

En ehtinyt tänä vuonna kirjamessuille, shame on me. Mutta haluan silti kantaa korteni kekoon kirjallisuuden puolesta. Siispä tässä pari kirjatärppiä syksyynne, ennen kuin joulun lukukiireet alkavat toden teolla!Pauliina Rauhala: Synninkantajat Rauhalan uusin ei ole kepeälukuinen…

Keskusteluja varjoviikunan kanssa

Aamut ovat jo pimeitä. Kalliossakin, jossa armelias valosaaste sentään koettaa taittaa yötä ja lähestyvää talvea. Uusi varjoviikuna, joka vielä kaupassa tuuheahäntäisenä ja silmät napilla rukoili ostamaan omakseen, kököttää nyt keittiönpöydällä riisutun ja petetyn näköisenä. Ohjeissa…

Resepti: Kansainvälisen mokien päivän hiekka-salmonellapiirakka

En tiennyt kansainvälisestä epäonnistumisen päivästä. Rupesin vain illalla tekemään marjapiirakkaa. Siitä tulikin hyvää, mehevää ja marjaisaa, ei yhtään sellaista kuin kahviloissa, joiden piirakassa marja toista etsii mutta turha on työnsä. Yöllä klo 3 heräsin siihen,…