Junassa – kirjoitusharjoitus
Junan ikkunan takaa alkaa valkeus. Ensin se näyttää rikkumattomalta, mutta kun katsoo tarkkaan, siitä nousee puun muotoisia tummumia, kahvitahroja maan kankaassa.
Seisomme sumussa kuin odottaisimme tulevaksi jotakin myyttisempää kuin vastaantuleva juna. Kentaurien laumaa, taivaallista sotajoukkoa? Miksi sumu alkaa aina siitä, missä itse seisoo, miksei se niele katsojaa niin kuin se näyttää nielevän kaiken katsojan ympärillä?
Mitään ei kuulu, ei junaa, ei kentaureja. Lähdemme liikkeelle aivan kuin emme olisi pysähtyneetkään. Radanvarren rakennukset sukeltavat usvasta vain osittain, tornit ja siivet katkeavat kesken, häipyvät ilmoittamatta.
Enää ei kykene erottamaan, kulkeeko juna maata pitkin vain maan läpi, leijuuko vain tilassa jossa ei suuntia eikä muotoja. On muistutettava itseään: mihinkään ei voi törmätä, jos mitään ei ole.
Korvat lukkiutuvat tunnelissa. Kun sukellamme takaisin valkeaan, se on hetken muodoton ja äänetön, aisteista ja halusta riisuttu oneiron tai nirvana, lyhyt tajuttomuus, hetki paikkojen välillä.